Minulla on teoria. Voit soittaa Frank Sinatraa niin lujalla kuin haluat, eivätkä naapurit tule koskaan valittamaan metelistä.

Sinatran syntymästä tuli joulukuun 12. päivä kuluneeksi sata vuotta. Kestää kevyesti toiset sata vuotta ennen kuin hänen merkityksensä voisi haalistua.

Kirjailija Tony Parsons kirjoitti Englannin GQ:n kolumnissaan, että Sinatra on ainoa artisti, joka kulkee miehen mukana läpi elämän. Hän on ensimmäinen laulaja, jota kuulee ja viimeinen, jota arvostaa. ”The music you loved will in the end make you cringe. But Sinatra will still be there. Sinatra will always remain.”

En ole varma lainauksen alkuosasta, mutta loppu on rautaa. Kuten vanha herra Parsons kirjoittaa, Sinatra ehti syntymään 20 vuotta ennen Elvistä. Se tarkoittaa, että nuorisokulttuuri ei koskettanut häntä. ”I don’t usually hang with men who wear earrings”, Sinatra sanoi U2:n Bonolle.

Sivuhuomiona todettakoon itsestäänselvyys. Tyylinsä puolesta Sinatra menee Cary Grantin ja Steve McQueenin kanssa kaikkien aikojen top viitoseen millä tahansa listalla.

Mutta jos laulat My Wayn sankarilaulunasi karaokessa, olet ymmärtänyt Sinatran väärin. Hän oli yksinäinen, yksinäisuus kaikuu jokaisessa laulussa. My Wayssä, yllä linkatussa One For My Babyssä ja äänessä koko ajan. Frank Sinatra on yksinäisen miehen musiikkia, jota on käytetty romanttisiin tarkoituksiin aina.

Se oli ehkä vuosi 1977, kun Johnny Carson kysyi Frank Sinatralta: ”Kun sinä olet romanttisella tuulella, kenen levyn sinä laitat soimaan?”

Sinatran syntymästä on sata vuotta, ja on paikallaan suoda muutama tunti hänelle. Hieno All or Nothing at All -dokumentti löytyy Netflixistä ja on katsottavissa Yle Areenassakin vielä ensi vuoden puolelle asti. Suosittelen.

Tai jos Sinatra kiinnostaa juuri nyt, lue Parsonsin teksti. Se on tarkka kuvaus siitä, mitä Frank Sinatra merkitsee.

”Popular music marks what it means to be young. Sinatra sang about what it means to be alive.”

Teksti: Jani