Category: huumori

”Sinäkään et käytä sellaista liinaa”

Ennen oli Hatut ja Myssyt, nyt Liinat ja Tyhjätaskut. Jos on pakko valita, kuulun liinapuolueeseen. Pakko arvostaa, kun Suomen tasavallan presidentti kommentoi tyyliaiheita. 

Miten taskuliina taitellaan? Kiva, kun kysyit! Tässä Yhden miehen tyylin ikuinen toiveuusinta eli taskuliinan taitteluohje

Kolme smokkia vuodenvaihteen juhliin

Käytän vain kolmea smokkia: texasilaista, kanadalaista ja klassista. 

Uudenvuodenaattona juhlitaan ja smokki on miehen juhla-asuista paras. 

Texas Tuxedo


Texas Tuxedo tarkoittaa farkkuja ja farkkupaitaa. Kyse on hienon osavaltion kansallispuvusta. Jos texasilaiseen smokkiin yrittää lätkäistä tyylisääntöjä, sanoisin, että yläosan tulee olla samaa väriä tai vaaleampi kuin alaosan. 

Yhdistäisin rakastamani RRL-farkut Polo Ralph Laurenin chambraypaitaan klubikauluksella, koska voin. Täysiverinen TT vaatisi farkkupaitaa ja bootseja, mutta Red Wingit kelvatkoon. 

Suosittelen harkitsemaan myös linkkuveitsen kantamista tämän asun kanssa. Ne Pabst Blue Ribbonit ja Budweiserit eivät avaa itse itseään.  

Canadian Tuxedo


Kanadassa on Texasia kylmempi. Kanadalainen smokki on farkut ja farkkutakki. Tuulahdus USA:aa tässä smokissa on Brooks Brothersin valkoinen OCBD. It really puts the white in white thrash tuxedo. Red Wingit olisivat napakka valinta tähänkin asuun, mutta Mark McNairyn tuplamonkit ovat pieni upgrade duunarismokkiin.

Sama pointti kuin Texasissa. Ylä- ja alaosat samaa väriä tai yläosa vaaleampaa denimiä. Tähän asuun yläosa järkyttää, sillä löysin kaapista Gapin (!) takin. Alakerrassa toki sitten on LVC:n farkut. Smokki arkeen ja juhlaan. 

Black Tie


Klassinen smokki toimii monessa muodossa ja siinä on erityisen hienoa jättää taakse vanha vuosi ja kohdata uusi. Juhla-asuna se on aina illan pelastaja, smokissa on aina erityinen olo. 

Kun pitää huolta istuvuudesta, isoja smokkivalintoja on väri ja kauluksen muoto. Omani on Tagliatoren sininen (ehkä midnight blue) sopivan pöyhkeällä peak lapelilla. Kenkien ei tarvitse olla kiiltonahkaa, mustat oxfordit peilinkirkkaina sopivat mielestäni mainiosti. Itse uskoin Sauman Ollin suositusta ja valitsin yksinkertaista mustaa mokkaa. Kirjaillut samettislipperit ovat tietysti aina listalla. Vaikka golfaajasetäsi ja naapurin vuorineuvos väittävät toista, cummerbundia ei myöskään nykyään välttämättä tarvita.

Tärkeintä on solmia rusetti itse. Vain itse solmitun voi uuden vuoden puolella avata. Solmukkeen solmiminen on hieman vaikea opetella, mutta vuodenvaihde on hyvä hetki muistaa, että jotkut asiat ovat hiukan vaikeita. 

Hyvää uutta vuotta 2018!

Luukku 12: Kolme parasta sketsiä

Tämän luukun inspiraationa on Helsingin sää, joka tänään on vitsi.

Vakavammin: aina, kun olen Los Angelesissa, menen katsomaan stand upia The Comedy Storeen. Yritän aina mennä katsomaan Marc Maronia, mutta se ei koskaan onnistu. Ehkä ensi kerralla.

Toki stand upista ja sketsiviihteestä samassa lauseessa puhuminen on vähän kuin pistäisi Mo Farrahin viivalle Usain Boltin kanssa. Sama laji, eri ulottuvuus.

Maailman parhaita sketsejä on yhtä monta kuin on niiden listaajia. Tässä kuitenkin absoluuttisesti kolme parasta, väitän.

Kummeli: Lentäjä.

Tämä on sketsien MM95. Normipäivä on Kummelin klassikko myös, mutta Lentäjässä Heikki Silvennoinen on liian hyvä sivuutettavaksi. Sitä paitsi, ”se on sellanen inversio. Et sinä tiedä siitä mitään.”

 

SNL: More Cowbell

Saturday Night Livestä löytyisi monta huippua, mutta yksi on minulle ykkönen. Will Ferrell, Christopher Walken samassa sketsissä. Ja tietysti Jimmy Fallon repeilemässä ja näyttelemässä näyttelemistä. Toimii kuin lehmänkello.

 

Monty Python: Argument Clinic

1) Monty Python voittaisi kaikki sketsikilpailut.

2) Filosofit jalkapallokentällä on mahtava sketsi, mutta jos luulet, että se on paras, olet väärässä.

Jos maailman pisin pingispallottelu olisi kahden filosofin kesken MM-finaalissa (95) ja toinen heistä olisi Will Ferrell, se olisi tässä.

Alla olevan version loppuosa on ehkä turhaa, mutta joskus sketsiviihde on kuin yläasteen ainekirjoitus: vaikeinta on lopettaminen.

 

 

Lost in the wilderness

15825979_10154284032677039_6823895136571803560_n

Luovia ihmisiä on (ainakin) kahdenlaisia. Niitä, jotka ovat ankaran itsekriittisiä, koska uskovat olevansa huonoja. Mutta on myös niitä, koska ovat ankaran itsekriittisiä, koska uskovat pystyvänsä parempaan.

Jos olet seurannut blogia pidempään, tiedät minun pitävän Marc Maronista ja Bruce Springsteenistä. Maanantaina Maron julkaisi WTF-podcastissään haastattelun Springsteenin kanssa.

Teemana on enimmäkseen Springsteenin hiljattain julkaistun Born to Run -kirjan kautta hänen perhesuhteensa. Erityisesti suhde isään.

Maron aloittaa koko haastattelun kysymällä Springsteenin isäsuhteesta. No spoilers, mutta mutkien kautta päästään siihen, miten Springsteen kuvailee omaa projektiaan eli sitä, miten hän on joutunut tekemään töitä kehittyäkseen ihmisenä.

Projektillaan Springsteen tarkoittaa tätä kaikkea, jota voidaan kutsua elämäksi ja sen haasteiden kohtaamiseksi. Springsteen puhuu laulujensa kirveellä veistetylle retoriikalle uskollisesti kurssin löytämisestä ja sen mukaan ohjaamisesta. Hänellä projekti alkoi kuulemma jo 14-vuotiaana musiikin kautta. ”I was just merrily working in the coal mine”, Springsteen kuvailee nuoruuden musiikkiaan.

Springsteenin mukaan häntä auttoi ajatusten kokoaminen lauluihin ja edistyksen mittaaminen, ei niinkään menestyksellä, vaan musiikin itsensä kautta.

Mutta hänen isänsä. Springsteenin isäsuhde on tunnetusti vaikea. Isä oli vihainen ja ankara, kun nuori Bruce etsi itseään rockmusiikista. Onnellisen lopun sai isästä ja pojasta vain toinen.

”He was just lost within himself. The project that I’m describing was one that he never undertook. And if you never undertake that project, you’re lost in the wilderness at a certain age”, Springsteen kertoo Maronille.

Olen faniuden takia jäävi, mutta haastattelu kirvoitti ajatuksia siitä, mitä on olla aikuinen. Älä lykkää prosessia, sillä elämä ei odota. Joskus tapahtuu asioita, joita ei saa takaisin. Keski-iän kriisi, tai miksi elämän käännekohdassa tapahtuvaa törmäystä haluaakaan kutsua, tulee eteen useimmille muodossa tai toisessa. Mutta siihen voi varautua tuntemalla itsensä. Törmäykseen valmistautuminen alkaa paljon aiemmin kuin ainakin minä tajusin, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä asioiden käsittelyyn. Just don’t get lost in the wilderness.

Lohdullista on, että kaikki me olemme samalla matkalla, niin kliseistä kuin se onkin. Springsteen toki on eeppisellä matkalla, kuten hänen lauluistaan voi kuulla. Törmäyksiä tulee, mutta kyse on kahdesta asiasta: miten hyvin olet valmistautunut ja miten hyvin käsittelet ne. Loppu on kaasuttamista ja ohjaamista.

Kuuntele Maronin ja Springsteenin keskustelu tästä.

Jos olet seurannut blogia pidempään, tiedät, että tämä postaus ei olisi valmis ilman Jon Stewartin puhetta. Minun matkani on aavistuksen verran tasaisempi, jos kuuntelen tämän puheen kerran vuodessa.

 

Kuva: WTF with Marc Maron

Luukku 7: Ei parta pahoille kasva, mutta badasseille kasvaa

fullsizerender-29

”Though there are individual exceptions, the absence of Beard is usually a sign of physical and moral weakness.”

Thomas S. Gowingin teos The Philosophy of Beards (2014, British Library Publishing) ei tietenkään ole tyylipuhdas tyylikirja – varsinkaan jos et ole parrakas mies. Gowingin teos on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1854 eli kyse ei ole mistään hipsterien fiilistelyopuksesta.

Gowing lähtee liikkeelle kaukaa, mutta syöttää siloposkille karvaista kalkkia koko matkan Viktoriaaniseen aikaan saakka.

Matkalla opimme muun muassa, että Rooman valtakunnassa sotaretkiltä palanneet miehet alkoivat ajaa partaansa. Anteeksi Partaansa, Gowing kirjoittaa sen isolla kirjaimella. On vaikea välttää ajatusta, että parranajon yleistymisellä ja Rooman valtakunnan rappiolla ja tuholla ei olisi minkäänlaista yhteyttä.

Historiallisen merkityksen ohella Gowing luonnollisesti sukeltaa myös Parran esiintymiseen ja merkityksiin Shakespearen näytelmissä. Tiheällä kammalla käydään läpi myös eläinkunta: leijona ilman harjaa ei olisi viidakon kuningas, kuuluu Gowing logiikka.

fullsizerender-30

YMT:n vuoden 2016 tyylikalenterissa arvioidaan jokaisen kalenteriin päätyvän kirjan lahjapotentiaali.

Ennustamme, että moni kirjoista tulee saamaan liikuttavan positiivisen arvion, koska partakirjaa pehmeämpää pakettia ei olekaan.

YMT-arvio: The Philosophy of Beards. – 3/5.

Luukku 6: Alkuperäinen ja ainoa Style Guy

fullsizerender-20

Tyylikirjojen Jos luet vain yhden -sarjassa on varmasti mukana useampikin kirja, mutta ainakin tämä sieltä löytyy. Minun kohdallani Glenn O’Brien kuuluisi oikeastaan uraidoleiden joulukalenteriin. Hänestä puhuminen meinaa mennä hieman tämän joulun tyylikalenterin ohi. Jos oli Andy Warholin ja Jean-Michel Basquiatin ystävä, niin vähän heikommatkin kirjoittajan lahjat riittäisivät.

Toki GQ-lehden alkuperäinen ja pitkäaikainen Style Guy eli O’Brien on aidosti mahtava kirjoittaja. O’Brien vain edustaa aina laajempaa kokonaisuutta. Hänen palstansa GQ-lehdessä on koko uuden amerikkalaisen tyylikirjoittamisen juuri.

Valtava tietomäärä leikattuna ohjeilla ja sarkasmilla, päällä black watch -kuosia, jalassa Belgian Shoesit ja kädessä Negroni. Vaatii aikamoista kärsivällisyyttä, että O’Brien ei rekisteröinyt käyttöön nimeä Style God, kun GQ jostain syystä päätti antaa hänelle potkut. Toki on mahdollista, että jotain oikeita ja painavia syitä tuon kyseisen median kannalta itsetuhoiselta vaikuttavan päätöksen taustalla on ollut, mutta eipä mennä niihin nyt.

O’Brien kirjoitti vuosikausia GQ:lle ja Playboylle ja oli sekä Oui- että Interview-lehtien päätoimittaja. Kirjassaan How To Be a Man: A Guide To Style and Behavior For The Modern Gentleman (2011, Rizzoli) on kuitenkin ennen kaikkea sinun ystäväsi.

How to Be a Man on (toivottavasti) välitilinpäätös O’Brienin 30-vuotiselta kirjoittajan uralta aiheen parissa. Kuten hän teoksessaan kirjoittaa, on leveistä chino-housuista ja purjemaisesta paidasta tullut amerikkalaisen toimiston univormu. Alkuperäistä Style Guyta tarvitaan edelleen.

O’Brienin terävin ase on aina ollut pistävä huumori, jossa on yllätyksenä aina lempen ymmärtävä jälkimaku. Hän on aiemmin tässä joulun tyylikalenterissa esitellyn Alan Flusserin hauskempi serkku. Molemmilla on sama newyorkilainen asenne, mutta O’Brien antaa neuvoja humoristisemmin, mikä oikeastaan saa ne jäämään helpommin mieleen.

Italiaa rakastava O’Brien sekoittaa periamerikkalaiseen itärannikon koulukuntaan sprezzaturaa sopivissa annoksissa, jotta klubitakit eivät olisi liian laatikkomaisia ja taskuliinat liian rigidejä. Parhaimmillaan Glenn O’Brienin puhaltaa tekstissään arkisiin asioihin runoutta – kuten kuvaillessaan ihmisen äänenkäyttöä.

”Our personal instrument can be source of eloquence and poetry, or it can noisome noise tantamount to pollution of the civil environment. We must guard not only our words but also our tone. (…) Talking too loudly is a basic offence, like standing too closely.”

Tai kirjoittaessaan solmioita.

”I love the necktie because it is the only article of clothing in a man’s wardrobe that has real enemies.”

How to Be a Man menee monia tyylikirjoja pidemmälle antamissaan ohjeissa. Teoksen lopussa on erityisen mahtava osio satunnaisia, yleisiä elämänohjeita.

”In America, salad bars are the leading cause for salmonella. Bars are for drinking.”

”Complain sparingly. Nobody likes a whiner.”

”When somebody looks good, tell them. They will remember it.”

fullsizerender-21 

YMT:n vuoden 2016 tyylikalenterissa arvioidaan jokaisen kalenteriin päätyvän kirjan lahjapotentiaali.

Ennustamme, että moni kirjoista tulee saamaan liikuttavan positiivisen arvion, koska tyylikirjaa painavampaa pakettia ei olekaan.

YMT-arvio: How to Be a Man. – 5/5.

Pukumies

screen-shot-2016-10-16-at-11-22-45

Olen sanonut, että miehellä pitää olla puku, mutta kenenkään ei tarvitse olla ”pukumies”. Donald Trump vaikuttaa ajattelevan: väärin, turpa kiinni. Nimenomaan pitää olla pukumies.

USA:n presidentinvaalien historiassa ehdokas nimeltä Donald Trump on yhtä poikkeava pukeutumisensa kuin puheidensa suhteen.

Miespoliitikot pitävät pukua, kyllä, mutta Donald Trump pitää pukua aina. Hän näyttää siltä, että nukkuu puvussa. Trump herää puku päällä, käy suihkussa ja juontaa tositelevisio-ohjelmaansa puku päällä. Jos Trump urheilisi, hän tekisi sen puvussa ja liian pitkässä punaisessa solmiossa.

Normaalistihan USA:n presidentinvaalien ehdokas yrittää esittää useampia rooleja: hän kävelee farkuissa tehdastyöntekijöiden seassa, silittää koiraa samettihousuissa, antaa vauvalle pusun tuulitakkiin verhoutuneena, syö tacoja paitahihasillaan, pomputtelee koripalloa hupparissa ja antaa viikonloppuna lausunnon villapaidassa, jotta äänestäjille tulisi kuva ehdokkaasta, joka on vähän kuin he. Donald Trump ei ole koskaan tehnyt niin. Hän ei ole kuin he ja haluaa viestiä siitä koko ajan. Hän pitää aina pukua, koska haluaa iskeä nyrkkiä pöytään, että hän on pomo. Pukumies.

Trumpin yhtäläisyys Silvio Berlusconin kanssa ei ole vain krooninen puheripuli, misogynia tai lämpimät suhteen Putinin Venäjään. Trump on kurjistuvan keskiluokan haalistuvissa haaveissa juuri se liikemies, joka on menestynyt ja voi saada kurjistuvan keskiluokankin menestymään. Italiassa Berlusconi pysyi tuon menestyksen trickle down -illuusion ja laajojen mediaomistustensa avulla vallassa vuosikausia.

Berlusconi sentään pääministerivuosinaan heilui italialaiseen tyyliin speedoissa uimarannalla, piti valkoista bandanaa (suojatakseen kauneusleikkauksen jälkiä, mutta silti) ja lomaili shortseissa ja pikeepaidassa.

Il Douche ei tee niin, Donald Trump on pukumies.

Donald Trump käyttää roomalaisen Brionin pukuja. La Dolce Vita -ajan vaatettaja Brionin vakioasiakkaisiin kuuluivat muun muassa Marcello Mastroianni ja Federico Fellini. Brioni luultavasti ei halua mainostaa Trump-yhteyttä, mikä kertoo paljon, sillä Brioni on aika eksyksissä mainostajana. Sivuhuomio: klassikkotalo Brioni yritti viime keväänä suhteellisen kunnianhimoista brändikampanjaa, jossa luova johtaja Justin O’Shea värväsi mannekiiniksi Metallican. Nuorennusleikkaus ei onnistunut ja O’Shea on sittemmin jättänyt positionsa Brionilla.

Trumpin ”tyyli” on lukkiutunut samaan muottiin 1970-luvun lopussa. Puku ja voimasolmio on ollut Trumpin univormu jo Ivana-vuosista eli yli 40 vuotta. Normaalisti solmion oikea mitta on, että kärki osuu vyösoljen keskelle. Trump ei välitä. Hän pitää samalla tavalla aivan liian pitkiä solmioita kuin piti jo 1970-luvulla. Trumpilla solmion kärki on sepaluksen päällä.

Trumpin puvut roikkuvat olkapäistä, mikä amerikkalaisten tyylikirjoittajien mukaan viittaa siihen, että miljoonistaan huolimatta Trump ostaa Brionin valmispukuja. Puvut ovat olkapäistä säkkimäisiä luultavasti siksi, että Trump joutuu ostamaan puvun liian isossa koossa, jotta hänen keskivartalonsa mahtuu takkiin. Keskivartalosta puku ei kiristä, mutta olkapäissä on tyhjää tilaa ja hihatkin ovat liian pitkät eli saavat Trumpin kädet näyttämään vielä pienemmiltä. Tämä lienee myös Trumpin silminnähden selvä yhteys suomalaisiin populisteihin.

Ainoa myönnytys pukulinjasta keskiluokkaisen tai rennomman pukeutumisen suuntaan on surullisenkuuluisa Trump-lippis. Kannatan ehdottomasti sitä, että Trumpin hiuksilla pidetään hattua, mutta Donald Trump itse näyttää hatussaan aina siltä, että pitäisi lippalakkia ensimmäistä kertaa.

Donald Trump on niin pukumies, että hän on enemmän pelkkä puku kuin mies.