Category: Los Angeles
God, bättre, Bastin
No men hej. Kävin hiljattain päiväduunin Kauppalehti Option mantteli niskassa Tukholmassa Gantin PR-tilaisuudessa.
Gantin toimitusjohtaja Patrick Nilssonin haastattelu julkaistaan myöhemmin Optiossa ja toivottavasti juttu iskee, sillä keskustelu oli erittäin mielenkiintoinen. Vaikka reissun aiheena oli Gantin kiinnostava Couple Thinkers -sarja, sain mahdollisuuden Nilssonin haastattelun. Hän avaa haastattelussa Gantin mennyttä, tulevaa ja erityisesti tätä hetkeä.
Henkilökohtaisiin huippuhetkiin reissussa kuului Christopher Bastiniin törmääminen. Bastin on pieni jumala, joka työskenteli Gantilla kymmenisen vuotta ja loi mainetta Gantille ja itselleen myös USA:ssa. Gantilla hän johti ensin merkin paitaosastoa, kunnes sai oman projektin.
Gantin luovana johtajana Bastin oli Gant Ruggerin ja malliston sydän ja sielu. Bastin siirtyi freelanceriksi vuonna 2015, mutta välit Gantiin ovat edelleet hyvät, koska juhlissakin sanottiin skål. Option jutussa Patrick Nilsson kertoo myös, mikä on Ruggerin rooli Gantin uusissa suunnitelmissa.
Olen aina pitänyt Gant Ruggerista, vaikka mallistojen leikkaukset erityisesti takeissa eivät koskaan ole olletkaan minulle kaikkein suotuisimpia. Bastinin estetiikka on kuitenkin alusta asti ollut harvinaisen selkeää ja määrätietoista. Gant Rugger on East Coast -tribuutti, joka lainaa ja soveltaa Ivy Leaguen perintöä ollen silti moderni, yksinkertainen ja kaupallisen kaunis.
Nippelitietotaipuvaiset YMT-lukijat muistavat, että törmämäsimme Bastinin kanssa jo vuonna 2014 Rose Bowl Fleassa Pasadenassa.
En ole ehtinyt kirjoittaa blogia pitkään aikaan, mutta ehkä Suomessa on edelleen yhden miehen tyyliblogin kokoinen aukko. Varmaa on, että se on motivoivaa, kun Bastin väittää muistavansa keskustelumme
Aikakin muuttuu: vuonna 2014 oli luontevaa ottaa kuva suunnittelijasta, vuonna 2017 vedetään tietysti selfiellä.
Feeling blue
Kaksi kovinta tässä hetkessä puhumassa kahdesta klassisimmasta kautta aikojen. Tässä lukusuositus lauantai-illan kunniaksi. Kun Sid Mashburn puhuu navy blazeristä, kuuntelen. Kun David Coggins kirjoittaa navy suitista, luen.
Suomalainen mies ostaa edelleen liian usein mustaa, kun hän ostaa pukua. Sanon aina, että tummansininen ajaa saman asian – ja monta muuta sen lisäksi. Tämäpä sattui: kaksi tämän ajan tyylivaikuttajaa ajaa edistämässä sinistä.
Sid Mashburn on Atlantan tyylitaituri, joka nousi vuonna 2007 oman liikkeen perustamisen jälkeen nopeasti nettimaineeseen. Mashburn on juuri laajentanut Los Angelesiin. Mashburn avasi liikkeen Brentwood Country Martiin.
David Coggins on amerikkalainen kirjoittaja ja kirjailija, jolta on juuri julkaistu jopa Vapaa tyylin veroinen tyylikirja Men and Style: Essays, Interviews and Considerations. (Osta molemmat heti.)
Coggins avaa Michael Williamsin A Continuous Leanille tummansinisen puvun ylivoimaisuutta otsikolla Big Blue. Kun aiheena on tyyli tai tummansininen puku, Coggins ei kirjoita, hän todistaa.
”When worn correctly blue is not business, it’s personal.”
Luukku 12: Jerry Seinfeld kirjoittaa vitsin
Joskus vitsi syntyy hetkessä, joskus sen kirjoittamiseen käytetään vuosia. Viitaten vitsiinsä Pop-Tarteista, Jerry Seinfeldin sanoo: ”kaksi vuotta on pitkä aika käyttää johonkin, jolla ei ole mitään merkitystä”.
Mahtavaa.
Myönnettäköön, että Seinfeldin anti muodin maailmalle on ohut. Seinfeldin luojat Jerry Seinfeld ja Larry David kirjoittivat tv-sarjan Jerrylle juoksulenkkarit jalkaan farkkujen kanssa, koska eivät itsekään suostuneet pitämään mitään muuta kuin mukavia kenkiä. Sillä ei pääse vielä tyylin historiankirjoihin. (Sellaisia kirjoja on olemassa.)
Onneksi tämä blogi ja tyylin joulukalenterikin käsittelee juuri niitä asioita, jotka minua kiehtovat. Useimmiten kiehtoo stand up.
Tiiviin ja yleisöön menevän vitsin luominen on kirjoittamisen kuninkuuslaji. Miten sanoa mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä muodossa on sinänsä jo haaste. Mutta koomikon pitää saada lyhyeen muotoon myös koukut, jotka saavat yleisön ulvomaan naurusta.
Koomikko on kirjoittajana kuin nyrkkeilijä, joka hakee aina tyrmäystä. Yleensä ensimmäisellä iskulla, viimeistään kolmannella.
Se hallitsee kirjoittamista täysin. Jerry Seinfeld miettii poikkeuksellisen paljon sanavalintoja. Kuten laulun sanoittaja. Alla olevalla videolla Seinfeld sanoo, avauslause on tärkeä. Jos naurua joutuu odottamaan, se ei ehkä tule tai ei ainakaan niin voimakkaana. Koomikko rytmittää tarinaa miettimällä myös sanojen pituutta. Tavujen laskemista.
Jos olisi pakko vetää analogiaa koomikon ja tyylikkään pukeutumisen välille, niin varmaan kyse olisi siitä, että täydellisyys on parasta murtaa jollain yllättävällä seikalla.
Kuten Seinfeld sanoo:
”You know in my world the wronger something feels, the righter it is.”
Uusi farkkuprojekti
F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbyssä on tyhjentävin syyslainaus. Se kestää toiston vähintään kerran vuodessa.
”Life starts all over again when it gets crisp in the fall.” No, tänä vuonna todella toivon niin.
Crispistä puheen ollen, olen ottanut käyttöön uudet farkut. Kaikkien aikojen suosikkifarkkuni itse asiassa – tai uusi versio niistä. Rapeaa on.
Nämä yllä kuvatut RRL:n Slim-Fit Rigidit ovat usean vuoden käytön aikana muovautuneet suosikkimallikseni. Nyt menossa on saman mallin ja pesun kolmas vuosikerta. Kaapista saattaa löytyä eri pesuissa muutamat lisää, mutta en tunnusta mitään.
Raakadenimien käyttöönotto on aina rapeaa ja jäykkää, mutta tästäkin parista tulee täydellnen.
Kyseisissä RRL-farkuissa yhdistyy kaikki, mitä pidän farkuissa tärkeänä. Japanilainen raakadenim. Made in USA. Tarpeeksi kapea lahkeesta. Sopivasti lainausta aidoista työhousuista. Ei kuvioita takataskuissa.
Tämä kaikki on toki lopulta toisarvoista. RRL brändinä on suurista amerikkalaisista sellainen, jossa on hitunen kapinallisuutta. Preeriauskottavuutta. Ralph Lauren lainaa RRL:ssä härskisti, mutta tinkimättä workwearista. Kyseiset farkut ovat niin laadukkaat, että ne ovat ekoteko. Ne kestävät pidempään kuin hallitukset.
Hankin uusimman ja nyt käyttöön pääsevän parin aiemmin tänä vuonna Los Angelesista noin 250 dollarilla. Laatuun sijoittaminen kannattaa aina. Jos farkkuja käyttää kymmenen vuotta, puhutaan täydellisestä vaatesijoituksesta.
Pesuohjeen muistaminen on tärkeää. Lainaus Ralph Laurenin sivuilta: ”for best results, wear 90 days without washing. Dry clean or wash inside out.”
Ostin ensimmäiset RRL-farkut – sama malli ja sama pesu – vuonna 2007. Ensimmäinen pari (alla) on käytössä edelleen ja paranee päivä kerrallaan. Molemmissa kuvissa on saman mallin ja pesun farkut, ikäeroa pareilla on noin kahdeksan vuotta.
Odotan nyt käyttöön tulevan parin näyttävän tältä joskus vuoden 2023 paikkeilla.
Miehen tyylikäs elämä Giorgio Armanin mukaan
EDIT heti alkuun:
Lisäsin kuvan vuonna 1979 julkaistusta haastattelusta. Giorgio Armani täytti eilen 81 vuotta. Auguri!
Mr. Armanin pukujen liehuva leikkaus ei sovi kaikille. Mitä elämään tulee, Armani käy rohkaisevasta esimerkistä kenelle tahansa.
1) Nuori Giorgio Armani opiskeli ensin lääkäriksi, mutta jätti opinnot kesken. 23-vuotiaana hän työskenteli milanolaisen La Rinascente -tavaratalon somistajana, eikä tiennyt, ”mitä tekee isona”. Oman suunnittelustudionsa hän perusti vasta 36-vuotiaana. Giorgio Armani -merkin hän perusti 42-vuotiaana. Suuri läpimurto suunnittelijana tuli vasta 46-vuotiaana.
Koskaan ei ole liian myöhäistä.
2) On täysin mahdollista esiintyä julkisesti samanlaisessa tummansinisessä t-paidassa 20-30 vuotta ja nousta tyylin legendaksi.
Valitse oma tavaramerkkivaatteesi.
3) Olen usein Vapaa tyyli -kirjasta puhuessa lainannut Giorgio Armanille kirjattua tyyliviisautta. Se kuuluu suurin piirtein näin: ”tyyli ei ole sitä, että huomataan. Tyyli on sitä, että muistetaan.”
Eli älä ehkä pue päällesi sitä hauskaa printtipaitaa, vaan se tummansininen t-paita.
4) Armani tunnettiin jo 1970-luvulla hienostuneesta siluetista ja taidokkaista materiaalivalinnoistaan. Läpimurto suunnittelijana tuli kuitenkin vasta, kun hän pääsi tekemään puvustuksen elokuvaan American Gigolo. Sittemmin Armanin vaatteet ovat olleet yli 100 elokuvassa, ja harvemmin sivuroolissa.
Käytä kaikki mahdollisuudet, jotka saat. Hitto – käytä myös ne, joita et saa.
Didion, Ellis ja mustat lasit
Kirjailija Bret Easton Ellisin tiedetään ihannoivan ystäväänsä, kirjailija Joan Didionia. Ellis on tunnustanut saaneensa reilusti vaikutteita Didionilta (”I completely ripped her off in Less Than Zero”). Molempia yhdistää kirjailijapersoonallisuuden jakautuminen New Yorkin ja Kalifornian välille. Ja rakkaus tummiin aurinkolaseihin.
Mitä kirjoittamiseen tulee, Didion on esikuvista mahtavin kenelle tahansa. Didionin kirjojen Kalifornia on se, jossa pidetään aurinkolaseja, mutta niiden takaa ei välttämättä katso maailmaa oppiakseen uutta. Ihminen tarkkailee unohtaakseen jotain, mitä ei voi unohtaa.
Mutta Ellis ei seuraile Didionia pelkästään kirjallisessa työssä.
80-vuotias Didion esiintyi aiemmin tänä vuonna Célinen mainoksissa. Nyt on Bret Easton Ellisin vuoro. Ellis on italialaisen Persolin uusi mainoskasvo. Hänen valintansa on Persolilta luonteva. Ellisin romaanihenkilöiden aurinkolaseista voisi kirjoittaa oman kirjansa.
Teksti: Jani
Mitä olisin halunnut ajaa tänään
Kantrin kulutukseni on muutenkin nousussa, ja sitten vielä tämä.
Kalifornian ilmasto on tunnetusti hellä vanhoille autoille ja Hollywood-tähdille.
Törmäsin tänään poikkeuksellisen kauniiseen Ford F-250 -vanhukseen. Tai onneksi en törmännyt. Geneerinen vuokramaasturi olisi tehnyt pahaa jälkeä kohtaamisessa klassikon kanssa. 10 pistettä ja paikka unelmissani.
Teksti ja kuvat: Jani
Duudsonit – Härmästä Hollywoodiin
Tänään juhlittiin kirjoittamani Duudsonit – Härmästä Hollywoodiin -kirjan julkaisua. Kirjailijan kannalta tälläinen on unelmaprojekti monellakin tapaa. Elämä on yksinkertaisesti kiehtovaa Duudsonien matkassa. Kirjassa avataan näiden viihdetaiteilijoiden elämästä kokonaan uusia puolia. Tarina, joka nyt kerrotaan, on suomalaisittain ainutlaatuinen. Ja minä? Pääsin haastattelemaan mielenkiintoisia tyyppejä Jeff Tremainesta Renny Harliniin – sekä Suomessa että USA:ssa.
Duudsonien tarinassa on jotain rohkaisevaa ja arvokasta, jonka soisin leviävän laajalle: tärkeintä on ystävyys ja luottamus siihen, että kaikki on mahdollista. Unelmia voi toteuttaa, jos on valmis tekemään töitä. Duudsonit todella uskovat siihen ja toimivat sen mukaan.
Matkalla tulee ihan varmasti epäonnistumisia, totta kai. Luota minuun, minulla aiheesta satoja tunteja haastattelumateriaalia: suurten onnistumisten taustalla on aina epäonnistumisia – intohimoa, kovaa työtä ja väsymätöntä uskoa omaan tekemiseen.
Mitä Duudsonien tyyliin tulee, kunnioitan heitä suuresti. Olisi mielenkiintoista tarkastella jatkossa härmäläistä rock and roll -tyyliä tarkemminkin. Olen sentään kirjoittanut kirjan myös siitä, että tyylissä on enimmäkseen kyse asenteesta. Duudsoneilla sitä riittää. Hehän varastivat show’n viime joulukuussa tasavallan presidentin vastaanotolla asuilla, jotka ovat puhtaasti Vapaan tyylin henkisiä. Pukukoodin mukaisia, mutta täysin omaa persoonaa ilmaisevia.
Fun fact: Duudsonit kiinnittävät pukeutumisessaan erittäin paljon huomiota yksityiskohtiin. Vyöt kiinnostavat. Helavyöt erityisesti.
Loppuun kysymys: jos olet lukenut Duudsonit – Härmästä Hollywoodiin -kirjan, mitä pidit?
Robin Williams – kiltein kuninkaista
Minulla on perinne Los Angelesissa. Kun perhe nukkuu, otan auton ja ajan Sunsetille. Usein parkkeeraan minne sattuu, sillä haluan nopeasti päästä perille. Parkkisakot eivät ole mielessä, kun kävelen sisään The Comedy Storeen. Stand-upia, vielä tosin vain yleisössä, aamuyöhön asti.
Nämä illat, yöt oikeastaan, ovat ikimuistoisia. Minulle ne ovat ehdottomasti yksi tärkeimmistä syistä, miksi Amerikka kiinnostaa. Viimeksi klubilla vahingossa eturivissä istuessani ajatus oli kirkas: olenpa todella elossa!
Legendaarisella klubilla amerikkalainen stand-up näyttäytyy suurenmoisena ihmiskokeena ja komediatradition jatkumona. Yksi Comedy Storen pikkulavoista – The Original Room – tunnetaan ”Amerikan vaativimpana”. Kyseisellä lavalla kokeneetkin esiintyjät saattavat epäonnistua. Mutta kun he onnistuvat…
Illan aikana lavalle nousee 10-20 koomikkoa, jokainen vartin kerrallaan. Naisia, miehiä, nuoria ja vanhoja. Hyviä ja loistavia. Ja aina jonkun sysipaska veto. Se kuuluu asiaan. Jännittävämmäksi asian tekee se, että ollaan Hollywoodissa. Osa esiintyjistä on matkalla ylöspäin, osa junnaa paikallaan ja väistämättä jotkut valuvat jo alaspäin – vaikkeivät tunnustakaan sitä. Komediaklubi on aina paikka, jossa yhden lauseen sisällä näkee karmeaa kärsimystä ja naurut räjäyttävää oivallusta. Hollywoodin klubeilla kaikki korostuu. Menestyksen mahdollisuus on suuri. Pettymyksen pelko on toisaalta karmea. Näissä uima-altaissa kahlataan aika syvällä.
Koomikot eivät ole onnellisia heppuja, se tiedetään. Hollywoodin illassa yksi laskee leikkiä siitä, että jälkeenjäänyt mies ahdisteli häntä lapsena. (Tarina on totta.) Toinen puhuu alkoholismistaan ja juo olutta. Kolmas laskee leikkiä huumeidenkäytöstä niin pitkään, että katsojan on pakko käydä ulkona tuulettumassa. Jokaisella tuntuu olevan joko päihdeongelma tai masennus. Useimmilla molemmat. The Original Roomissa pyöri myös Robin Williams, tosin aktiivisesti vain 1980-luvulla.
The Comedy Storen vakiokalustoon kuuluu koomikko Marc Maron, joka esiintyy klubilla lähes aina viikonloppuisin. (Olen pitkään halunnut nähdä Maronin livenä, mutta aina onnistunut missaamaan hänet. Mutta se on eri tarina.) Maronin sivuprojektista, WTF with Marc Maron podcastistä, on kasvanut hänelle päätyö. Konsepti on yksinkertainen: Maron haastattelee koomikkoja. Ohjelma on taianomainen. Haastattelijan ja haastateltavan välille syntyy jokin luottamus, josta pääsemme melkein salaa nauttimaan. Kaksi kollegaa keskustelee ja paljastaa pelkonsa. Maailman suurimmat koomikot kertovat kollegalleen kaiken. En tiedä parempaa kuunneltavaa.
Vuonna 2010 Maron haastatteli Robin Williamsia. Haastattelu on kuunneltavissa tästä, Maron postasi sen uudelleen Williamsin muistoksi. Jaksoon on lisätty Maronin tuoreet kommentit. Haastattelu oli virstanpylväs ohjelmalle, mutta myös monelle kuulijalle. Kuten Maron sanoo: ”it changed my life and many people’s lives perception of Robin Williams.”
Williamsin ja Maronin keskustelu on synkkää, avointa ja puhdistavaa. Elokuvassa Aladdin Williams esitti lampun henkeä ja improvisoi Hengelle jopa 40 eri ääntä. Tässä haastattelussa ääniä kuullaan vain yksi: hänen omansa. Maronin kanssa hänellä ei ole päällä tavallista roolia – tai rooleja. Ei yhtään imitaatiota, ei vitsejä. Hauskuuttaja on piilossa, äänessä on mies kertomassa elämästään. Aiheina masennus, komedia, huumeet, taide ja jokapäiväinen taistelumme. Jakso lienee ladatuin koko suositun podcastin historiassa. Suosittelen kuuntelemaan vaikka joskus työmatkalla tai lenkillä. Yritä löytää aikaa sille.
Haastattelu on nauhoitettu Williamsin kotona Marin Countyssä vuonna 2010. Molemmat koomikot olivat jo siinä vaiheessa taistelleet omien demoniensa kanssa pitkään. Williams puhuu ajasta, jonka vietti John Belushin ja kokaiinin kanssa Chateau Marmontissa maaliskuussa 1982. Williams lähti kotiin, Belushi jatkoi ja kuoli yliannostukseen seuraavana päivänä. Maron kertoo tajunneensa ylittäneensä huumeidenkäytössä jonkun rajan, kun diileri kieltäytyi myymästä hänelle lisää ja käski lähtemään bileistä kotiin. Williams puhuu vuoden 2006 repsahtamisestaan. Kuvaukset hiljaisessa Alaskassa johtivat siihen, että pikkupullo Jack Danielsia kehotti ottamaan ”vain yhden ryypyn”.
Robin Williamsin muistokirjoituksissa on korostettu muistelemaan hänen tuottamiaan nauruja. Se on oikein, sillä Williams tuotti niitä poikkeuksellisen paljon. Star quality on himoittu ominaisuus, mutta vielä erikseen on kyky nostaa jokainen elokuva jollain tapaa merkittäväksi omalla roolisuorituksellaan. Williamsilla oli sitäkin.
Williamsin muistokirjoituksissa on puhuttu myös masennuksesta. Se on koomikon tauti. Lavalta kirkkaiden valojen takaa ei näy kasvoja, vain hahmoja. Kaikki niistä eivät ole ystävällisiä. Masennuksen demonit ovat erityisen petollisia. Vaikka olisit voittamassa taistelun niitä vastaan, ääni pimeydestä voi aina huutaa, että et ole – olet häviämässä.
Ehkä Robin Williamsin kuolema koskettaa, koska hän oli poikkeuksellinen lahjakkuus, joka tuotti aina iloa muille. Ehkä se koskettaa, koska hän vaikutti olevan aidosti kiltti, empaattinen ja herkkä. En tiedä miksi, mutta se koskettaa.
Marc Maronin sanoin: ”We have to remember that Robin Williams is one of the greatest comedians ever, ever in the history of the world (…) He had all the things it takes to be a great comedic artist. He was sensitive, he was perceptive, he was empathetic. His mental agility was astounding. He was full of love. And he, by putting all the things out into the world, required that of us. And we felt it. (…) Robin Williams changed everything. (…) He was the king. (…) He did it all and he did it brilliantly.”
Tarina on niin tuttu. Kiltti, empaattinen ja paljon kätkevä sydän ei kestä. Melkein liian surullista. He was the king.
A word in English
YMT has been a Finnish style blog for one reason. I always felt that Finland needs all the talk about style it can get – in Finnish.
Every now and then Elina and I do get questions in English. And we’ve interviewed a couple of cool dudes in English. We even post randomly in English. Like now.
But writing in Finnish has been the rule and probably will still be the rule.
Yet magic happens when you break the rules. So let’s do a quick recap of YMT in English and feature our English-speaking friends. (All in all we are very grateful to have met such wonderful people.)
Summer break over – let’s do this.
Ben, a creative juggernaut from Los Angeles
”As far as my favorite fashion era goes I think early 20th century men’s wear, both formal and casual appeal to me because they had to serve the dual purpose of looking sharp in an emerging modern world. At the same time they had to be very functional in the natural environment, which still surrounded humanity at that transitional time.
They had to look good while being rugged and sturdy at the same time. That’s how I like my clothes.
An interesting side note is that my my great grandfather and his brothers sold Gold Rush era work clothes in San Francisco in the early 20th century. They competed with Levi’s. Funny enough that whole style is coming back here in Los Angeles.”
Alistair, a photographer from London
”Watching movies always influences what I wear for sure. Wes Anderson movies are a good example of this. Music I love but it doesn’t really affect the way I dress.”
Lincoln, a designer from Helsinki
”As long as you have an excuse – legitimate or not – you’re never overdressed for any occasion.”
Here’s a bonus style tip from Yuki Matsuda, founder and designer of Yuketen and Monitaly.
”I always try to wear something Native American.” Can you spot the Native American in his Pitti outfit from last summer?
Words: Jani
Images: Elina
Yhden miehen tyyli 
