Category: Komedia

Pukumies

screen-shot-2016-10-16-at-11-22-45

Olen sanonut, että miehellä pitää olla puku, mutta kenenkään ei tarvitse olla ”pukumies”. Donald Trump vaikuttaa ajattelevan: väärin, turpa kiinni. Nimenomaan pitää olla pukumies.

USA:n presidentinvaalien historiassa ehdokas nimeltä Donald Trump on yhtä poikkeava pukeutumisensa kuin puheidensa suhteen.

Miespoliitikot pitävät pukua, kyllä, mutta Donald Trump pitää pukua aina. Hän näyttää siltä, että nukkuu puvussa. Trump herää puku päällä, käy suihkussa ja juontaa tositelevisio-ohjelmaansa puku päällä. Jos Trump urheilisi, hän tekisi sen puvussa ja liian pitkässä punaisessa solmiossa.

Normaalistihan USA:n presidentinvaalien ehdokas yrittää esittää useampia rooleja: hän kävelee farkuissa tehdastyöntekijöiden seassa, silittää koiraa samettihousuissa, antaa vauvalle pusun tuulitakkiin verhoutuneena, syö tacoja paitahihasillaan, pomputtelee koripalloa hupparissa ja antaa viikonloppuna lausunnon villapaidassa, jotta äänestäjille tulisi kuva ehdokkaasta, joka on vähän kuin he. Donald Trump ei ole koskaan tehnyt niin. Hän ei ole kuin he ja haluaa viestiä siitä koko ajan. Hän pitää aina pukua, koska haluaa iskeä nyrkkiä pöytään, että hän on pomo. Pukumies.

Trumpin yhtäläisyys Silvio Berlusconin kanssa ei ole vain krooninen puheripuli, misogynia tai lämpimät suhteen Putinin Venäjään. Trump on kurjistuvan keskiluokan haalistuvissa haaveissa juuri se liikemies, joka on menestynyt ja voi saada kurjistuvan keskiluokankin menestymään. Italiassa Berlusconi pysyi tuon menestyksen trickle down -illuusion ja laajojen mediaomistustensa avulla vallassa vuosikausia.

Berlusconi sentään pääministerivuosinaan heilui italialaiseen tyyliin speedoissa uimarannalla, piti valkoista bandanaa (suojatakseen kauneusleikkauksen jälkiä, mutta silti) ja lomaili shortseissa ja pikeepaidassa.

Il Douche ei tee niin, Donald Trump on pukumies.

Donald Trump käyttää roomalaisen Brionin pukuja. La Dolce Vita -ajan vaatettaja Brionin vakioasiakkaisiin kuuluivat muun muassa Marcello Mastroianni ja Federico Fellini. Brioni luultavasti ei halua mainostaa Trump-yhteyttä, mikä kertoo paljon, sillä Brioni on aika eksyksissä mainostajana. Sivuhuomio: klassikkotalo Brioni yritti viime keväänä suhteellisen kunnianhimoista brändikampanjaa, jossa luova johtaja Justin O’Shea värväsi mannekiiniksi Metallican. Nuorennusleikkaus ei onnistunut ja O’Shea on sittemmin jättänyt positionsa Brionilla.

Trumpin ”tyyli” on lukkiutunut samaan muottiin 1970-luvun lopussa. Puku ja voimasolmio on ollut Trumpin univormu jo Ivana-vuosista eli yli 40 vuotta. Normaalisti solmion oikea mitta on, että kärki osuu vyösoljen keskelle. Trump ei välitä. Hän pitää samalla tavalla aivan liian pitkiä solmioita kuin piti jo 1970-luvulla. Trumpilla solmion kärki on sepaluksen päällä.

Trumpin puvut roikkuvat olkapäistä, mikä amerikkalaisten tyylikirjoittajien mukaan viittaa siihen, että miljoonistaan huolimatta Trump ostaa Brionin valmispukuja. Puvut ovat olkapäistä säkkimäisiä luultavasti siksi, että Trump joutuu ostamaan puvun liian isossa koossa, jotta hänen keskivartalonsa mahtuu takkiin. Keskivartalosta puku ei kiristä, mutta olkapäissä on tyhjää tilaa ja hihatkin ovat liian pitkät eli saavat Trumpin kädet näyttämään vielä pienemmiltä. Tämä lienee myös Trumpin silminnähden selvä yhteys suomalaisiin populisteihin.

Ainoa myönnytys pukulinjasta keskiluokkaisen tai rennomman pukeutumisen suuntaan on surullisenkuuluisa Trump-lippis. Kannatan ehdottomasti sitä, että Trumpin hiuksilla pidetään hattua, mutta Donald Trump itse näyttää hatussaan aina siltä, että pitäisi lippalakkia ensimmäistä kertaa.

Donald Trump on niin pukumies, että hän on enemmän pelkkä puku kuin mies.

Mainokset

Viisi syytä, miksi Louis CK on tärkeä

Screen Shot 2016-08-18 at 18.11.20

Amerikkalainen koomikko Louis CK esiintyy perjantaina Helsingin Jäähallissa. Olen kirjoittanut blogiini lähinnä kahdesta asiasta: tyylistä ja komediasta. Louis CK liittyy niistä toiseen.

Jos väitän, että Louis CK on tämän hetken paras koomikko, olen varmasti oikeassa. Itse asiassa, taidan väittää niin. Tässä viisi syytä, miksi olen oikeassa. Viisi syytä, miksi Louis CK on tärkeä.

1 Hän aloittaa aina alusta

Muutaman vuoden takaisessa keskustelussa (Talking Funny) Jerry Seinfeld, Ricky Gervais, Chris Rock ja Louis CK keskustelevat esiintymisestä ja kirjoittamisesta. Muun muassa.

Seinfeld toteaa, että mennessään katsomaan koomikkoa, hän haluaa nähdä esityksen (”The Act”). Seinfeld itse kertoo esittävänsä Sucks and Great -vitsiään edelleen, vaikka esitti sen ensimmäistä kertaa yli kymmenen vuotta sitten.

Louis CK toimii eri tavoin. Kun hän lähtee kiertueelle, materiaali on aina uutta. Joka vuosi hän heittää pois kaikki vitsit ja kirjoittaa kokonaan uudet. Jos olet nähnyt Louien tänä keväänä vaikka Los Angelesin Comedy Storessa, tietysti hän on treenannut Helsingissä nähtäviä juttuja, mutta kun hän lopettaa kiertueen, nämä jutut jäävät pois.

Kysymys on suuri: oletko esiintyjä vai haluatko aina tähdätä parempaan? Se kertoo ihmisestä paljon.

 

2 Hän tekee kaiken itse

Louis CK:n palkittu komediasarja Louie on todellakin hänen sarjansa. Hän on sarjan luoja ja näyttelee pääosaa, mutta hän myös kirjoittaa, ohjaa ja leikkaa kaikki jaksot. Joko Louis CK on todella hyvä tai sitten hän ei luota muihin ihmisiin. Luultavasti molempia.

3 Tämä

Kaikkien aikojen Saturday Night Live -avausmonologi?

4 Hän ymmärtää tyttöjen ja poikien eron

Jokainen vanhempi, joka on leikkinyt lastensa kanssa tuntikausia sateisena sunnuntaiaamuna kello 7.04, ymmärtää Louis CK:n huumorin lastenkasvatuksesta. Yksi parhaista on juttu poikien ja tyttöjen eroista. Pojat rikkovat kaikki tavarat, tytöt rikkovat sielusi.

5 Hän on peloton

On olemassa monta tapaa vitsailla seksismistä ja rasismista. Ainakin oikea ja väärä. On hyvin helppoa olla väärällä puolella, mutta Louis CK on täydellisen peloton ja siksi aina oikealla puolella. Hän on peloton kirjoittaja ja esiintyjä. Hän ei pelkää käyttää NIITÄ SANOJA, mutta saa juuri sen takia ihmiset ajattelemaan. Nauramaan ja ajattelemaan.

Koomikko laihtui, näyttää hyvältä puvussa

Screen Shot 2014-10-18 at 11.32.24 AM

Viikon hämmentävin viihdeuutinen oli, että suosikkikoomikkoni Zach Galifianakis on laihtunut. Reilusti. Ehkä 20 kiloa? Hän on aloittanut terveellisen elämän. Tehnyt sethrogenit tai jonahhillit. Parantanut tapansa. Lopettanut juomisen. Kaikki asioita, joita koomikon ei ikinä pitäisi tehdä. Vitsi vitsi.

USA:n GQ uutisoi aiheen tyylin näkökulmasta. ”Zach Galifianakis loses a bunch of weight, looks great in a suit”. Puku ehkä istuu nyt paremmin, mutta eihän se ole olennaista. Minuun iski paniikki. Koomikon laihtuessa paino ei yleensä lähde läskistä. Koomikon laihtuessa ensimmäisenä lähtee hauskuus.

Galifianakisilta se ei ole ainakaan vielä lähtenyt. ”Teen kuolemaa”, Galifianakis vastasi punaisella matolla E!:n toimittajalle, joka kyseli laihtumisen syytä. Ymmärrettävästi jatkokysymys ei enää liittynyt aiheeseen.

Järkytystäni lievensi se, että Galifianakisin vanha yhden miehen show oli vihdoin ilmestynyt Netflixiin. Siinäkin sivutaan muuten tyyliaihetta. Showssaan Galifianakis on pukeutunut taivaansinisen Ralph Lauren -pooloon, joka on liian kireä. Hän kertoo paitaa ostaessaan halunneensa ylleen jotain, joka ”korostaa hänen alkoholismiaan”. Budum-tsih.

Vuonna 2006 San Franciscossa nauhoitettu Live at the Purple Onion on rönsyilevä katsaus Galifianakisin vanhempaan materiaaliin. Olen jäävi, koska olen fani, mutta suosittelen tätä katsottavaksi välittömästi. Galifianakis tunnetaan Hangover-elokuvista ja hienostuneesta haastatteluohjelmastaan Between Two Ferns with Zach Galifianakis, jossa hän on haastatellut muun muassa Barack Obama -nimistä miestä.

Parhaimmillaan hän on lavalla yhdistelemässä onelinereita ja pidempiä performansseja. Skinny Zach, odotamme seuraavaa siirtoasi.

Teksti: Jani

Kuvakaappaus: GQ.com

Robin Williams – kiltein kuninkaista

IMG_0788

Minulla on perinne Los Angelesissa. Kun perhe nukkuu, otan auton ja ajan Sunsetille. Usein parkkeeraan minne sattuu, sillä haluan nopeasti päästä perille. Parkkisakot eivät ole mielessä, kun kävelen sisään The Comedy Storeen. Stand-upia, vielä tosin vain yleisössä, aamuyöhön asti.

Nämä illat, yöt oikeastaan, ovat ikimuistoisia. Minulle ne ovat ehdottomasti yksi tärkeimmistä syistä, miksi Amerikka kiinnostaa. Viimeksi klubilla vahingossa eturivissä istuessani ajatus oli kirkas: olenpa todella elossa!

Legendaarisella klubilla amerikkalainen stand-up näyttäytyy suurenmoisena ihmiskokeena ja komediatradition jatkumona. Yksi Comedy Storen pikkulavoista – The Original Room – tunnetaan ”Amerikan vaativimpana”. Kyseisellä lavalla kokeneetkin esiintyjät saattavat epäonnistua. Mutta kun he onnistuvat…

Illan aikana lavalle nousee 10-20 koomikkoa, jokainen vartin kerrallaan. Naisia, miehiä, nuoria ja vanhoja. Hyviä ja loistavia. Ja aina jonkun sysipaska veto. Se kuuluu asiaan. Jännittävämmäksi asian tekee se, että ollaan Hollywoodissa. Osa esiintyjistä on matkalla ylöspäin, osa junnaa paikallaan ja väistämättä jotkut valuvat jo alaspäin – vaikkeivät tunnustakaan sitä. Komediaklubi on aina paikka, jossa yhden lauseen sisällä näkee karmeaa kärsimystä ja naurut räjäyttävää oivallusta. Hollywoodin klubeilla kaikki korostuu. Menestyksen mahdollisuus on suuri. Pettymyksen pelko on toisaalta karmea. Näissä uima-altaissa kahlataan aika syvällä.

Koomikot eivät ole onnellisia heppuja, se tiedetään. Hollywoodin illassa yksi laskee leikkiä siitä, että jälkeenjäänyt mies ahdisteli häntä lapsena. (Tarina on totta.) Toinen puhuu alkoholismistaan ja juo olutta. Kolmas laskee leikkiä huumeidenkäytöstä niin pitkään, että katsojan on pakko käydä ulkona tuulettumassa. Jokaisella tuntuu olevan joko päihdeongelma tai masennus. Useimmilla molemmat. The Original Roomissa pyöri myös Robin Williams, tosin aktiivisesti vain 1980-luvulla.

The Comedy Storen vakiokalustoon kuuluu koomikko Marc Maron, joka esiintyy klubilla lähes aina viikonloppuisin. (Olen pitkään halunnut nähdä Maronin livenä, mutta aina onnistunut missaamaan hänet. Mutta se on eri tarina.) Maronin sivuprojektista, WTF with Marc Maron podcastistä, on kasvanut hänelle päätyö. Konsepti on yksinkertainen: Maron haastattelee koomikkoja. Ohjelma on taianomainen. Haastattelijan ja haastateltavan välille syntyy jokin luottamus, josta pääsemme melkein salaa nauttimaan. Kaksi kollegaa keskustelee ja paljastaa pelkonsa. Maailman suurimmat koomikot kertovat kollegalleen kaiken. En tiedä parempaa kuunneltavaa.

Vuonna 2010 Maron haastatteli Robin Williamsia. Haastattelu on kuunneltavissa tästä, Maron postasi sen uudelleen Williamsin muistoksi. Jaksoon on lisätty Maronin tuoreet kommentit. Haastattelu oli virstanpylväs ohjelmalle, mutta myös monelle kuulijalle. Kuten Maron sanoo: ”it changed my life and many people’s lives perception of Robin Williams.”

Williamsin ja Maronin keskustelu on synkkää, avointa ja puhdistavaa. Elokuvassa Aladdin Williams esitti lampun henkeä ja improvisoi Hengelle jopa 40 eri ääntä. Tässä haastattelussa ääniä kuullaan vain yksi: hänen omansa. Maronin kanssa hänellä ei ole päällä tavallista roolia – tai rooleja. Ei yhtään imitaatiota, ei vitsejä. Hauskuuttaja on piilossa, äänessä on mies kertomassa elämästään. Aiheina masennus, komedia, huumeet, taide ja jokapäiväinen taistelumme. Jakso lienee ladatuin koko suositun podcastin historiassa. Suosittelen kuuntelemaan vaikka joskus työmatkalla tai lenkillä. Yritä löytää aikaa sille.

Haastattelu on nauhoitettu Williamsin kotona Marin Countyssä vuonna 2010. Molemmat koomikot olivat jo siinä vaiheessa taistelleet omien demoniensa kanssa pitkään. Williams puhuu ajasta, jonka vietti John Belushin ja kokaiinin kanssa Chateau Marmontissa maaliskuussa 1982. Williams lähti kotiin, Belushi jatkoi ja kuoli yliannostukseen seuraavana päivänä. Maron kertoo tajunneensa ylittäneensä huumeidenkäytössä jonkun rajan, kun diileri kieltäytyi myymästä hänelle lisää ja käski lähtemään bileistä kotiin. Williams puhuu vuoden 2006 repsahtamisestaan. Kuvaukset hiljaisessa Alaskassa johtivat siihen, että pikkupullo Jack Danielsia kehotti ottamaan ”vain yhden ryypyn”.

Robin Williamsin muistokirjoituksissa on korostettu muistelemaan hänen tuottamiaan nauruja. Se on oikein, sillä Williams tuotti niitä poikkeuksellisen paljon. Star quality on himoittu ominaisuus, mutta vielä erikseen on kyky nostaa jokainen elokuva jollain tapaa merkittäväksi omalla roolisuorituksellaan. Williamsilla oli sitäkin.

Williamsin muistokirjoituksissa on puhuttu myös masennuksesta. Se on koomikon tauti. Lavalta kirkkaiden valojen takaa ei näy kasvoja, vain hahmoja. Kaikki niistä eivät ole ystävällisiä. Masennuksen demonit ovat erityisen petollisia. Vaikka olisit voittamassa taistelun niitä vastaan, ääni pimeydestä voi aina huutaa, että et ole – olet häviämässä.

Ehkä Robin Williamsin kuolema koskettaa, koska hän oli poikkeuksellinen lahjakkuus, joka tuotti aina iloa muille. Ehkä se koskettaa, koska hän vaikutti olevan aidosti kiltti, empaattinen ja herkkä. En tiedä miksi, mutta se koskettaa.

Marc Maronin sanoin: ”We have to remember that Robin Williams is one of the greatest comedians ever, ever in the history of the world (…) He had all the things it takes to be a great comedic artist. He was sensitive, he was perceptive, he was empathetic. His mental agility was astounding. He was full of love. And he, by putting all the things out into the world, required that of us. And we felt it. (…) Robin Williams changed everything. (…) He was the king. (…) He did it all and he did it brilliantly.”

Tarina on niin tuttu. Kiltti, empaattinen ja paljon kätkevä sydän ei kestä. Melkein liian surullista. He was the king.