Category: USA

Arrivederci, maestro

fullsizerender-20Amerikkalaisen GQ-lehden alkuperäinen ja aito The Style Guy, Glenn O’Brien, kuoli perjantaina New Yorkissa 70 vuoden iässä.

Glenn O’Brien oli esikuva monille. Minulle hän oli esikuva niin tyylin kuin kirjoittamisen suhteen: mies, joka ensimmäisenä leikkasi vakavasti otettavan tyylikirjoittamisen viiltävällä huumorilla ilman, että tyyliarvo heikkeni.

Glenn O’Brien kirjoitti GQ:ssa The Style Guy -palstaa vuosina 2000-2015, ja oli, kuten Jim Nelson GQ:n muistokirjoituksessa kirjoittaa ”a man who knew how to live life creatively”. Elämän mittainen tavoite meille kaikille.

Glenn O’Brien rakasti taidetta, New Yorkia, Italiaa, black watch -kuosia ja Belgian Shoes -kenkiä. Henkilökohtaisesti olen paljon velkaa miehelle, jota en suureksi harmikseni koskaan ehtinyt tavata. Kirjoituksissaan O’Brien sekoitti tyyliä, taidetta, tietoa ja huumoria. Koen edelleen sen olevan voittava kaava ja menestysresepti. On selvää, ettei Vapaa tyyli -kirjaa olisi olemassa ilman O’Brienin palstaa.

O’Brien oli kirjoittaja, joka työskenteli lehdissä kuten Interview, GQ, Details, High Times, Oui, ja Rolling Stone. Hän oli kirjailija (How to Be A Man ja Madonnan teos Sex), tv-juontaja, Barney’s New Yorkin luova johtaja, mahdollisesti malli The Rolling Stonesin Sticky Fingers -albumin kalsarikannessa. Hän aloitti uransa työskentelemällä Andy Warholin kanssa. Aitona esteetikkona ja tyyli-ihmisenä, O’Brien seurasi aikaansa minuutin tarkkuudella ja osasi sopeutua jokaiseen hetkeen.

The New York Times kirjoitti muistokirjoituksessaan:

”While Mr. Warhol famously quipped that in the future, everyone will be famous for 15 minutes, Mr. O’Brien apparently took this dictum and added a personal twist: For some 45 years, he seemed to be famous every 15 minutes, and always for something entirely different.”

Arrivederci, maestro.

 

 

Lost in the wilderness

15825979_10154284032677039_6823895136571803560_n

Luovia ihmisiä on (ainakin) kahdenlaisia. Niitä, jotka ovat ankaran itsekriittisiä, koska uskovat olevansa huonoja. Mutta on myös niitä, koska ovat ankaran itsekriittisiä, koska uskovat pystyvänsä parempaan.

Jos olet seurannut blogia pidempään, tiedät minun pitävän Marc Maronista ja Bruce Springsteenistä. Maanantaina Maron julkaisi WTF-podcastissään haastattelun Springsteenin kanssa.

Teemana on enimmäkseen Springsteenin hiljattain julkaistun Born to Run -kirjan kautta hänen perhesuhteensa. Erityisesti suhde isään.

Maron aloittaa koko haastattelun kysymällä Springsteenin isäsuhteesta. No spoilers, mutta mutkien kautta päästään siihen, miten Springsteen kuvailee omaa projektiaan eli sitä, miten hän on joutunut tekemään töitä kehittyäkseen ihmisenä.

Projektillaan Springsteen tarkoittaa tätä kaikkea, jota voidaan kutsua elämäksi ja sen haasteiden kohtaamiseksi. Springsteen puhuu laulujensa kirveellä veistetylle retoriikalle uskollisesti kurssin löytämisestä ja sen mukaan ohjaamisesta. Hänellä projekti alkoi kuulemma jo 14-vuotiaana musiikin kautta. ”I was just merrily working in the coal mine”, Springsteen kuvailee nuoruuden musiikkiaan.

Springsteenin mukaan häntä auttoi ajatusten kokoaminen lauluihin ja edistyksen mittaaminen, ei niinkään menestyksellä, vaan musiikin itsensä kautta.

Mutta hänen isänsä. Springsteenin isäsuhde on tunnetusti vaikea. Isä oli vihainen ja ankara, kun nuori Bruce etsi itseään rockmusiikista. Onnellisen lopun sai isästä ja pojasta vain toinen.

”He was just lost within himself. The project that I’m describing was one that he never undertook. And if you never undertake that project, you’re lost in the wilderness at a certain age”, Springsteen kertoo Maronille.

Olen faniuden takia jäävi, mutta haastattelu kirvoitti ajatuksia siitä, mitä on olla aikuinen. Älä lykkää prosessia, sillä elämä ei odota. Joskus tapahtuu asioita, joita ei saa takaisin. Keski-iän kriisi, tai miksi elämän käännekohdassa tapahtuvaa törmäystä haluaakaan kutsua, tulee eteen useimmille muodossa tai toisessa. Mutta siihen voi varautua tuntemalla itsensä. Törmäykseen valmistautuminen alkaa paljon aiemmin kuin ainakin minä tajusin, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä asioiden käsittelyyn. Just don’t get lost in the wilderness.

Lohdullista on, että kaikki me olemme samalla matkalla, niin kliseistä kuin se onkin. Springsteen toki on eeppisellä matkalla, kuten hänen lauluistaan voi kuulla. Törmäyksiä tulee, mutta kyse on kahdesta asiasta: miten hyvin olet valmistautunut ja miten hyvin käsittelet ne. Loppu on kaasuttamista ja ohjaamista.

Kuuntele Maronin ja Springsteenin keskustelu tästä.

Jos olet seurannut blogia pidempään, tiedät, että tämä postaus ei olisi valmis ilman Jon Stewartin puhetta. Minun matkani on aavistuksen verran tasaisempi, jos kuuntelen tämän puheen kerran vuodessa.

 

Kuva: WTF with Marc Maron

Luukku 3: Tyyli nousee itärannikolta

fullsizerender-35

Penny loafer ajatuksistasi!

Graham Marshin ja JP Gaulin The Ivy Look (2010,Frances Lincoln) on kuvakirja päiviin, jolloin lukeminen on melkein liikaa, mutta haluat silti istua Mint Julep  kädessä ja muistella, miten amerikkalaisen tyylin vaikutusvaltaisimpiin kuuluva aikakausi kehittyi. The Ivy Look kertaa levynkansien, mainosten ja muun autenttisuuten pyrkivän kuvaston kautta Yhdysvaltain itärannikon tyyliä 1950-luvulta alkaen.

Marshin ja Gaulin teos ei ole koolla pilattu, mutta kyse onkin taskukirjasta, joka sopii duffelin taskuun. Nyt ei ole kyse Ivy League -yliopistoista, preppytyylin valkoisista etuoikeutetuista East Coast -klaaneista tai edes Brooklynin Y-sukupolven new trad -siivestä rullaamassa farkkujaan ja kuuntelemassa Vampire Weekendiä kattoterassilla.

Teos pyrkii aidontuntuiseen aikalaiskuvaan, ja onnistuu siinä. Röökiä ja kalastusta valkoisissa slackseissä, totta helvetissä!

img_5931

”Mr. Natural: narrow labels to go, hold the double-breasted.

Vähemmän hipsteriä, enemmän sanaa hip. Kirjan esikuvia ovat Steve McQueen, Paul Newman, Miles Davis, Bill Evans ja John Coltrane. Aidot mainokset ja levynkannet kertovat tarinaa rennonpinkeästä 1950- ja 1960-luvun tyylistä, joka visuaalisesti ulottuu Mad Men -kuvastosta prässättyjen farkkujen ja mod-kulttuurin kautta Blue Note -levy-yhtiön jazz-miesten puvustoon.

Kokoaan painavampi teos, ehdottomasti.

 

 

YMT:n vuoden 2016 joulukalenterissa arvioidaan myös jokaisen tyylikirjan lahjapotentiaali.

Ennustamme, että useampi kirjoista tulee saamaan ylistävät arviot, koska kirjaa parempaa lahjaa ei olekaan.

YMT-arvio: The Ivy Look. Classic American Clothing – An Illustrated Pocket Guide – 4/5.

Feeling blue

Kaksi kovinta tässä hetkessä puhumassa kahdesta klassisimmasta kautta aikojen. Tässä lukusuositus lauantai-illan kunniaksi. Kun Sid Mashburn puhuu navy blazeristä, kuuntelen. Kun David Coggins kirjoittaa navy suitista, luen.

Suomalainen mies ostaa edelleen liian usein mustaa, kun hän ostaa pukua. Sanon aina, että tummansininen ajaa saman asian – ja monta muuta sen lisäksi. Tämäpä sattui: kaksi tämän ajan tyylivaikuttajaa ajaa edistämässä sinistä.

Sid Mashburn on Atlantan tyylitaituri, joka nousi vuonna 2007 oman liikkeen perustamisen jälkeen nopeasti nettimaineeseen. Mashburn on juuri laajentanut Los Angelesiin. Mashburn avasi liikkeen Brentwood Country Martiin.

David Coggins on amerikkalainen kirjoittaja ja kirjailija, jolta on juuri julkaistu jopa Vapaa tyylin veroinen tyylikirja Men and Style: Essays, Interviews and Considerations. (Osta molemmat heti.)

Coggins avaa Michael Williamsin A Continuous Leanille tummansinisen puvun ylivoimaisuutta otsikolla Big Blue. Kun aiheena on tyyli tai tummansininen puku, Coggins ei kirjoita, hän todistaa.

”When worn correctly blue is not business, it’s personal.”

Screen Shot 2016-10-22 at 18.10.43.png

Pukumies

screen-shot-2016-10-16-at-11-22-45

Olen sanonut, että miehellä pitää olla puku, mutta kenenkään ei tarvitse olla ”pukumies”. Donald Trump vaikuttaa ajattelevan: väärin, turpa kiinni. Nimenomaan pitää olla pukumies.

USA:n presidentinvaalien historiassa ehdokas nimeltä Donald Trump on yhtä poikkeava pukeutumisensa kuin puheidensa suhteen.

Miespoliitikot pitävät pukua, kyllä, mutta Donald Trump pitää pukua aina. Hän näyttää siltä, että nukkuu puvussa. Trump herää puku päällä, käy suihkussa ja juontaa tositelevisio-ohjelmaansa puku päällä. Jos Trump urheilisi, hän tekisi sen puvussa ja liian pitkässä punaisessa solmiossa.

Normaalistihan USA:n presidentinvaalien ehdokas yrittää esittää useampia rooleja: hän kävelee farkuissa tehdastyöntekijöiden seassa, silittää koiraa samettihousuissa, antaa vauvalle pusun tuulitakkiin verhoutuneena, syö tacoja paitahihasillaan, pomputtelee koripalloa hupparissa ja antaa viikonloppuna lausunnon villapaidassa, jotta äänestäjille tulisi kuva ehdokkaasta, joka on vähän kuin he. Donald Trump ei ole koskaan tehnyt niin. Hän ei ole kuin he ja haluaa viestiä siitä koko ajan. Hän pitää aina pukua, koska haluaa iskeä nyrkkiä pöytään, että hän on pomo. Pukumies.

Trumpin yhtäläisyys Silvio Berlusconin kanssa ei ole vain krooninen puheripuli, misogynia tai lämpimät suhteen Putinin Venäjään. Trump on kurjistuvan keskiluokan haalistuvissa haaveissa juuri se liikemies, joka on menestynyt ja voi saada kurjistuvan keskiluokankin menestymään. Italiassa Berlusconi pysyi tuon menestyksen trickle down -illuusion ja laajojen mediaomistustensa avulla vallassa vuosikausia.

Berlusconi sentään pääministerivuosinaan heilui italialaiseen tyyliin speedoissa uimarannalla, piti valkoista bandanaa (suojatakseen kauneusleikkauksen jälkiä, mutta silti) ja lomaili shortseissa ja pikeepaidassa.

Il Douche ei tee niin, Donald Trump on pukumies.

Donald Trump käyttää roomalaisen Brionin pukuja. La Dolce Vita -ajan vaatettaja Brionin vakioasiakkaisiin kuuluivat muun muassa Marcello Mastroianni ja Federico Fellini. Brioni luultavasti ei halua mainostaa Trump-yhteyttä, mikä kertoo paljon, sillä Brioni on aika eksyksissä mainostajana. Sivuhuomio: klassikkotalo Brioni yritti viime keväänä suhteellisen kunnianhimoista brändikampanjaa, jossa luova johtaja Justin O’Shea värväsi mannekiiniksi Metallican. Nuorennusleikkaus ei onnistunut ja O’Shea on sittemmin jättänyt positionsa Brionilla.

Trumpin ”tyyli” on lukkiutunut samaan muottiin 1970-luvun lopussa. Puku ja voimasolmio on ollut Trumpin univormu jo Ivana-vuosista eli yli 40 vuotta. Normaalisti solmion oikea mitta on, että kärki osuu vyösoljen keskelle. Trump ei välitä. Hän pitää samalla tavalla aivan liian pitkiä solmioita kuin piti jo 1970-luvulla. Trumpilla solmion kärki on sepaluksen päällä.

Trumpin puvut roikkuvat olkapäistä, mikä amerikkalaisten tyylikirjoittajien mukaan viittaa siihen, että miljoonistaan huolimatta Trump ostaa Brionin valmispukuja. Puvut ovat olkapäistä säkkimäisiä luultavasti siksi, että Trump joutuu ostamaan puvun liian isossa koossa, jotta hänen keskivartalonsa mahtuu takkiin. Keskivartalosta puku ei kiristä, mutta olkapäissä on tyhjää tilaa ja hihatkin ovat liian pitkät eli saavat Trumpin kädet näyttämään vielä pienemmiltä. Tämä lienee myös Trumpin silminnähden selvä yhteys suomalaisiin populisteihin.

Ainoa myönnytys pukulinjasta keskiluokkaisen tai rennomman pukeutumisen suuntaan on surullisenkuuluisa Trump-lippis. Kannatan ehdottomasti sitä, että Trumpin hiuksilla pidetään hattua, mutta Donald Trump itse näyttää hatussaan aina siltä, että pitäisi lippalakkia ensimmäistä kertaa.

Donald Trump on niin pukumies, että hän on enemmän pelkkä puku kuin mies.

Luukku 17: Tyylikkäimmät minikonsertit

Jokainen kunnon bloggari tekee silloin tällöin seuraavaa: yhdistää kaksi marginaalista asiaa, jotka eivät liity toisiinsa millään tavalla. Mikä olisikaan parempi hetki moiselle kuin myöhässä oleva joulun tyylikalenteri. Siispä tässä tulee: kolme tyylikkäintä NPR:n Tiny Desk -konserttia.

Tiny Desk on amerikkalaisen NPR:n radiokanava konserttisarja. Artisti tulee NPR:n toimistoon, pienen pöydän ääreen, ja soittaa. Simppeliä.

En voi väittää katsoneeni jokaista pikkukonserttia kahteen kertaan. Mutta tässä valistunut valinta kolmesta tyylikkäimmästä setistä.

Raphael Saadiq
Paasaan kovasti, että ei kannata ostaa mustaa pukua. Joka kerta Saadiqin setin katsottuani olen hetken eri mieltä.

 

Pokey LaFarge
Vintagessa on yksi tärkeä muistisääntö. Never half-ass it. Bluesia, bluegrassia ja kantria yhdistelevä Pokey antaa vintagelle 100 prosenttia soittimia myöten.

 

José González
Tukka hyvin, parta hyvin, kaikki muu aika melankolista. González rokkaa workwear blazeriä melkein uskottavammin kuin Bill Cunningham ja taustalla pari hipsteriä näyttää surumielisintä naamaansa.

Luukku 16: Ikuinen Frank Sinatra

Minulla on teoria. Voit soittaa Frank Sinatraa niin lujalla kuin haluat, eivätkä naapurit tule koskaan valittamaan metelistä.

Sinatran syntymästä tuli joulukuun 12. päivä kuluneeksi sata vuotta. Kestää kevyesti toiset sata vuotta ennen kuin hänen merkityksensä voisi haalistua.

Kirjailija Tony Parsons kirjoitti Englannin GQ:n kolumnissaan, että Sinatra on ainoa artisti, joka kulkee miehen mukana läpi elämän. Hän on ensimmäinen laulaja, jota kuulee ja viimeinen, jota arvostaa. ”The music you loved will in the end make you cringe. But Sinatra will still be there. Sinatra will always remain.”

En ole varma lainauksen alkuosasta, mutta loppu on rautaa. Kuten vanha herra Parsons kirjoittaa, Sinatra ehti syntymään 20 vuotta ennen Elvistä. Se tarkoittaa, että nuorisokulttuuri ei koskettanut häntä. ”I don’t usually hang with men who wear earrings”, Sinatra sanoi U2:n Bonolle.

Sivuhuomiona todettakoon itsestäänselvyys. Tyylinsä puolesta Sinatra menee Cary Grantin ja Steve McQueenin kanssa kaikkien aikojen top viitoseen millä tahansa listalla.

Mutta jos laulat My Wayn sankarilaulunasi karaokessa, olet ymmärtänyt Sinatran väärin. Hän oli yksinäinen, yksinäisuus kaikuu jokaisessa laulussa. My Wayssä, yllä linkatussa One For My Babyssä ja äänessä koko ajan. Frank Sinatra on yksinäisen miehen musiikkia, jota on käytetty romanttisiin tarkoituksiin aina.

Se oli ehkä vuosi 1977, kun Johnny Carson kysyi Frank Sinatralta: ”Kun sinä olet romanttisella tuulella, kenen levyn sinä laitat soimaan?”

Sinatran syntymästä on sata vuotta, ja on paikallaan suoda muutama tunti hänelle. Hieno All or Nothing at All -dokumentti löytyy Netflixistä ja on katsottavissa Yle Areenassakin vielä ensi vuoden puolelle asti. Suosittelen.

Tai jos Sinatra kiinnostaa juuri nyt, lue Parsonsin teksti. Se on tarkka kuvaus siitä, mitä Frank Sinatra merkitsee.

”Popular music marks what it means to be young. Sinatra sang about what it means to be alive.”

Teksti: Jani