Category: Yhden miehen tyyli
#300wears – kuluta järkevämmin
Sivusin Instagramissa ja blogissa viime viikolla Liisa Jokisen ajatusta siitä, että #30wears-haaste on liian vähän.
Minulle itselleni juuri #300wears kuulostaa oikealta. En siihen kaikkien vaatteiden kohdalla pääse, mutta yrittää kannattaa. #300wears is a mindset.
Ilokseni huomasin, että #300wears resonoi myös vaikuttamisen ammattilaisissa. Ainakin Pupulandian Jenny ja Avec Sofién Janette saivat ajatuksesta kiinni.
Joku kysyi, mitkä ovat sellaisia vaatteita, joita itse olen käyttänyt 300 kertaa.
Hyvä kysymys! Nämä keräsin minuutissa siitä kasasta, missä lojuvat eniten käyttämäni kamat.
Otetaan ensimmäisen kuvan laukku, Filson Original Briefcase. Ostin sen vuonna 2007. 12 vuotta läppäreitä, palavereita ja Italian sekä Suomen talvia ja salkku alkaa olla vasta alussa. Seattlelaisfirman slogan kuuluu: Might Aswell Have The Best. Vaikea väittää vastaan.
Suomessa Filsonia myy ainakin Eerikinkadun Pinkomo. Harmittelin joskus (2010?) Pinkomon Mikolle, että Filsonia tulee ostettua harvoin, kun tuotteet ovat niin kestäviä. Kunnon kauppiaan vastaus oli esitellä koko tuoteperhe. Olen melkein set for life: minulla on neljä Filsonin laukkua.
Farkuista olen kirjoittanut varmaan puolet blogin postauksista ja neljänneksen Insta-tilistä. Aina sama merkki. RRL for life.
Farkut eivät todellakaan ole se ekologisin valinta, sillä yhden farkkuparin valmistamiseen käytetään jopa 7600 litraa vettä. Mutta ehkä järkevässä kuluttamisessa pitää ottaa myös huomioon jakautuminen vuosille. Tähän perustuu ajatus siitä, että kannattaa ostaa laatua. Ostin ensimmäiset RRL-farkut 2007 (se oli isojen ostosten vuosi näköjään). Sama pari on edelleen käytössä, viimeksi jalassa Flow Festivalin lauantaina. Tämä yllä oleva pari on seuraava versio: ostettu Los Angelesista vuonna 2009. Jalassa tätä kirjoittaessa. 
Jotkut häpeävät rikkinäisiä vaatteita. Laatu korjaa häpeän. Menswearin maailmassa kuluma kauluksessa tai takin kyynerpäässä on sartorial badge of honor, kunniamerkki siitä, että tiedät, mistä pidät. Ja käytät sen loppuun. 
Bean Boots. For life. L.L. Bean ja myös esimerkiksi Barbour ovat Filsonin ohella esimerkkejä valmistajista, joilla on tehdas firman kotimaassa ja tuotteen voi lähettää tehtaalle korjattavaksi.
Kävin muutama vuosi sitten Newcastlessa tekemässä Kauppalehti Optioon jutun Barbourista. Korjaajana työskennellyt Anne näytti valokuvan miehestä, jolla oli päällään Barbourin takki ja sen isossa taskussa vauva. Sitten hän näytti toisen kuvan, jossa sama mies oli 30 vuotta vanhempana, kainalossa tytär ja takin isossa taskussa tyttären tytär. #300wears
Patek Philippe -kellomerkin slogan on mainio. ”You never actually own a Patek Philippe. You merely take care of it for the next generation.”
Tämä on ajatus, josta myöskin keskustelimme mahtavan Gem-sovelluksen lanseeranneen Liisa Jokisen kanssa taannoin. Järkevä kuluttaminen on sitä, että ostaa laatua ja tuotteita, jotka kestävät vaikka sukupolvelta toiselle.
Uusi vuodenaika, uusi puku
Ajatus on selkeä jo pukukopissa. Minulla ei ole aiemmin ollut tällaisia housuja. Kun laitan nämä housut jalkaan, tulen hyvälle tuulelle. Go to hell -housut on ollut, Kick ass -farkut myös. Uudet housut ovat onneksi osa pukua.
Kesällä teetin uuden puvun Helsingin toisessa ykkösketjun kaupassa eli Korkeavuorenkadun Caine Clothiersilla.
Mittaprojekti on aina täyteläinen kokemus, niin myös tällä kertaa. Maestrona hääri Cainen vaatturi Joonatan, joka jaksoi sparrata kiitettävän rauhallisesti pohdiskeluani kankaasta. Viipyilevä valinta toki kuuluu asiaan.
Vaikka mittoja otettiin kuumana kesäpäivänä, tavoitteena oli tehdä jotain Fall/Winner-henkistä. Voittajapuku tuleviksi talviksi. Klassikko, mutta kierteellä.
Kuosiksi valikoitui houndstoothia eli kukonaskelta. Tarkemmin sanottuna kangas on Black White Puppytooth (400gr/m2), valmistajanaan englantilainen Dugdale Bros& Co.
Valmiiseen pukuun tutustuessa valinta tuntuu oikealta. Klassinen kuosi hieman raskaammassa painossa saa minut taputtamaan itsenäni selkään – osaan sittenkin tehdä elämässä joitain oikeita valintoja!
Mainitsinko jo, että kyseiset housut tekevät minut onnelliseksi?
Suomessakin on tänä kesänä saanut huomiota #30wears-haaste, jonka aloitti Livia Firth. Tästä herää muutamiakin ajatuksia uuden mittapuvun osalta. Ensinnäkin suhteellisen randomina se, että Livian mies Colin luultavasti hyväksyisi kangasvalinnan, vailla Tom Ford -mies onkin.
Asiaan. Haastattelin taannoin Liisa Jokista Gem-sovelluksesta ja sivusimme Suomessa keskustelua aiheuttanutta haastetta. Jokisen näkemys oli selvä: 30 käyttökertaa ei riitä mihinkään, haasteen tulisi olla 300 wears.
Vuonna 2014 kirjoitin Vapaa tyyli -kirjassa, että ”laatu on äijän eko”. (Vuonna 2014 oli vielä jotenkin järkevää käyttää äijä-sanaa.) Pointti ei ole vanhentunut. Kun haussa on kestävämpi tapa kuluttaa, uskon laadukkaisiin valintoihin entistä enemmän. Valintoja voi tehdä monella tapaa: laadukkaat materiaalit hyvä, second hand parempi. Tärkeintä on investoida kestävään.
Puvusta tuli hieno, jo sen näkeminen tekee minut onnelliseksi. Ja ne housut, puen ne välillä jalkaan kotona, kun on vähän epävarma olo. Tähtään vähintään 300 käyttökertaan, mutta niitä tulee kyllä paljon enemmän.
Kuvat: Joona Wörlin
Hito hyvä latte Lappeenrannassa
Asuin lapsena Lappeenrannassa. Kaikki muuttuu, mutta erityisen dramaattista on ollut muutos synnyinkaupungissa. Välillä tuntuu, että vain SaiPa pysyy, vaikka SaiPan peleissä ei enää heitetäkään Minttejä katsomoon.
Retailin ja ravintoloiden osalta Lappeenranta on kuin näyttely siitä, mitä kaikkia mahdollisimman persoonattomia ketjuja Suomessa on, miten monella tylsällä tavalla harmaan kerrostalon voi rakentaa vanhan puutalon tilalle. Tai siis näin tilanteen olen kokenut.
Tiedän toki, että kaupungissa tapahtuu myös hyviä asioita. Tämä on kertomus yhdestä sellaisesta mikrokokemuksesta siitä. Tällä kertaa pikavisiitillä ehdin vihdoin käymään Lehmus Roasteryssä, joka heti ensitutustumisella edustaa sellaista tekemistä, josta voi olla ylpeä. (Edit: ja siis paikka tietysti onkin nimeltään Satamatie 6 ja se on Suomen paras kahvila. Noni.)
Jos Lappeenranta olisi amerikkalainen kaupunki, jonka ketjut olisivat motittaneet, Lehmus Roastery edustaisi juuri sitä kapinahenkeä, joka sikiää jonnekin teollisuusalueelle. Koska ollaan Lappeenrannassa, Lehmus Roasteryn paahtimo ja Satamatie 6 -kahvila sijaitsevat kaupungin kauneimmilla kulmilla sataman takana. Vahva suositus!
”Miten mie voisin auttaa” ovat suurin piirtein ihanimmat sanat, joita Helsingistä lapsuutensa maisemiin saapunut voi kuulla. Olin niin vaikuttunut Lehmus Roasteryn miljööstä, tuotteesta ja palvelusta, että palasin jopa bloggaamaan. Hito hyvä!
Arvostan: näin pitää iskeä Support Your Local -hengessä kiilaa ketjumenoa vastaan! Myynnissä on paikallista superttuotetta omista kahveista erilaisiin alueen mikrobrändeihin (Hito hyvän pipo – hankin) ja pienpanimo-oluisiin (Tuju), joiden joukossa tietysti on yhdessä Lehmus Roasteryn kanssa tehty erikoisolut. Mainitsinko jo hyvän palvelun?
Ostin mukaan laten, joka oli tehty yllä kuvattuun House Blend Espressoon. Pää meinasi räjähtää. Kun pyöräilin siinä satamassa latte kädessä kohti ketjujen maailmaa, tuli hyvä ja lämmin olo siitä, että parempaakin on tarjolla. Tuun vastakii.
Cappuccino with a view
Bob Dylan sanoi: ”A man is a success if he gets up in the morning and gets to bed at night, and in between he does what he wants to do”.
Minä tyydyn tänään aamucappuccinoon tällä näkymällä, ensimmäiseen päivään kesäkuun Pitti Uomossa ja kymmenen tunnin yöuniin.
YMT: Antto
Workwear on innostavaa mutta ammatti-ihmisen työssään käyttämät varusteet ovat mielestäni aina aivan erityisen mielenkiintoista.
Keittiömestarin esiliinassa on kahta suurta suuntausta: ranskalaisen koulukunnan hieno chef käyttää valkoista esiliinaa. Brittiläisessä kollega suosii raidallista esiliinaa, joka muistuttaa enemmän teurastajan suojaa.
Paul Bocuse, valkoinen. Marco Pierre White, raidallinen.
Ateljé Finnen, Kuurnan, Putte’sin, Jackien, Pontuksen ja tulevan St. Georgen keittiöissä tai taustalla vaikuttava Antto Melasniemi suosii demokraattista brittiläistä versiota.
”Briteissä näitä pitävät lihanleikkaajat ja rivikokit. Mutta Marco Pierre White on starakokki, joka käytti raidallista. Idea on se, että samassa kusessa ollaan. Tämä on brittiläinen homma. Ehkä se tulee itsellekin sitä kautta, että olen ollut Briteissä paljon.”
Kirjoitin Melasniemestä pidemmän haastatteluun Kauppalehteen, juttu löytyy linkin takaa.
YMT: Nigel
Nigel Cabourn on englantilainen suunnittelija, jota pääsin haastattelemaan Kauppalehteen Pitti Uomossa. Seitsemänkymppinen Cabourn kiristää tahtia suunnittelijana ja esitteli Pittissä toista kollaboraatiotaan Peak Performancen kanssa.
Nigel Cabourn tunnetaan armeijavintagen tulkkina ja luojana. Hänen oma tyylinsä on linjassa Cabourn-designin kanssa. Cabourn leikittelee perinteiden kanssa ja suosii itse todella väljää linjaa.
”Tykkään pitää löysiä vaatteita.”
”Pidän itse siitä, että näytän coolilta. Myös minun iässäni”, Cabourn totesi.
Tyylin kulmakivet ovat Cabournille yksinkertaisia.
”Laatu ja värit ovat tärkeitä. Totta puhuen: minä puen ylleni vain sinistä, armeijanvihreää ja oranssia. That’s it!”
Kuva: Kimmo Haapala
YMT: Tuomo
Vaatturi Tuomo Pynttäri on toinen Vaatturiliike Sauman perustajista.
Kun hän ei ole kuuntelemassa Bruce Springsteeniä, hän on tekemässä tai myymässä vaatteita. Itse asiassa, useimmiten hän kuuntelee Springsteeniä silloinkin.
Kuvassa Tuomo viimeistelee takkia, joka on tehty alusta loppuun Saumassa. ”Kaavan piirtämisestä lähtien”, kuten vaatturi sanoo.
”Tästä puuttuvat enää napinlävet, jotka ompelen käsin seuraavaksi.”
Takin valmistamiseen kuluu 35-40 työtuntia ja tilauksen ja mittojen ottamisen kolme sovitusta. Neljännellä kerralla asiakas saa omakseen vaatekappaleen, joka on täysin uniikki.
Tyyli – se elää yksityiskohdissa.
YMT: Heikki
Designer Heikki Salonen oli mukana Guest Nation Finland -projektissa Pitti Uomossa.
Suomen menestyneimpiin suunnittelijoihin kuuluva Salonen on työskennellyt Dieselillä ja Maison Margielalla, ja lanseerasi tammikuussa Firenzessä oman Vyner Articles -merkkinsä.
Hänen oma tyylinsä peilasi ainakin Pittissä Vyneriä, jota hän kuvassakin pitää yllään. Salonen kuvailee Vyner Articlesia ArtWorkWear-termillä ja sanoo saaneensa vaikutteita taiteilijoiden työvaatteista. Vyner Articlesin vaatteet tulevat olemaan myös Kapteeninkadulle auenneen huikean Pontus-ravintolan henkilökunnan työasu.
Salonen sanoo, että tutkii taustatyössään taiteilijoita tai vaikkapa feministisiä ajattelua, mutta se näkyy vaatteissa hallitusti ja hillitysti. Kyse on enemmän asenteesta.
”En halua, että tuote on ladattu ideologialla. Tuotteessa näkyy asenne tai tunnelma, ei suora viesti”, Salonen toteaa.
Minulle silmään pistivät Salonen huivit. Bandanassa on kuvattuna Salosen luova keskus eli toimisto Lontoon Vyner Streetillä.
Tuotteessa näkyy siis myös tarina.
Yhden miehen tyyli alkoi blogina, jossa kuvataan miesten tyyliä mies kerrallaan. Viisi vuotta aloittamisen blogi palaa juurilleen. Alan kuvata tyyppejä, joita tapaan ja jakaa tyylejä täällä. Olemme edenneet viidessä vuodessa pitkälle. Juhlistetaan sitä.
Pitti Uomo 91: partadialogit
Olen menossa Pitti Uomoon ensi viikolla ja olen vasta vapaapäivänä nyt ehtinyt silmäillä ohjelmaa. Ensimmäinen tärppi on heti tiistaina. Dialoghi della Barba. Partakeskustelut. Aivan mahtavaa, en meinaa jaksaa edes lukea pidemmälle. Aion mennä tuonne!
Sen verran tsekkasin, että kyse on Pittin ensimmäisestä ”partafestivaalista”. Kertokaa lisää, kuuntelen! Ilmeisesti kyseessä on järjestyksessään kolmas partakeskustelu (Milanon ja Torinon jälkeen) ja tähän sopiikin nopea lainaus Firenzen tapahtumakuvauksesta: ”The beard is a tale of its wearers, an exploration of new forms of masculinity and emblem of diverse urban tribes and new creativity”.
En ole kokenut partakeskustelija, mutta voin vilkaista. Lupaan raportin Dialoghi della Barbasta viimeistään keskiviikkona.
Ensi viikolla luvassa partatarinaa ja muutakin messuraporttia niin YMT:ssä kuin Kauppalehden verkkosivuilla.
Luukku 16: Ikuinen Frank Sinatra
Minulla on teoria. Voit soittaa Frank Sinatraa niin lujalla kuin haluat, eivätkä naapurit tule koskaan valittamaan metelistä.
Sinatran syntymästä tuli joulukuun 12. päivä kuluneeksi sata vuotta. Kestää kevyesti toiset sata vuotta ennen kuin hänen merkityksensä voisi haalistua.
Kirjailija Tony Parsons kirjoitti Englannin GQ:n kolumnissaan, että Sinatra on ainoa artisti, joka kulkee miehen mukana läpi elämän. Hän on ensimmäinen laulaja, jota kuulee ja viimeinen, jota arvostaa. ”The music you loved will in the end make you cringe. But Sinatra will still be there. Sinatra will always remain.”
En ole varma lainauksen alkuosasta, mutta loppu on rautaa. Kuten vanha herra Parsons kirjoittaa, Sinatra ehti syntymään 20 vuotta ennen Elvistä. Se tarkoittaa, että nuorisokulttuuri ei koskettanut häntä. ”I don’t usually hang with men who wear earrings”, Sinatra sanoi U2:n Bonolle.
Sivuhuomiona todettakoon itsestäänselvyys. Tyylinsä puolesta Sinatra menee Cary Grantin ja Steve McQueenin kanssa kaikkien aikojen top viitoseen millä tahansa listalla.
Mutta jos laulat My Wayn sankarilaulunasi karaokessa, olet ymmärtänyt Sinatran väärin. Hän oli yksinäinen, yksinäisuus kaikuu jokaisessa laulussa. My Wayssä, yllä linkatussa One For My Babyssä ja äänessä koko ajan. Frank Sinatra on yksinäisen miehen musiikkia, jota on käytetty romanttisiin tarkoituksiin aina.
Se oli ehkä vuosi 1977, kun Johnny Carson kysyi Frank Sinatralta: ”Kun sinä olet romanttisella tuulella, kenen levyn sinä laitat soimaan?”
Sinatran syntymästä on sata vuotta, ja on paikallaan suoda muutama tunti hänelle. Hieno All or Nothing at All -dokumentti löytyy Netflixistä ja on katsottavissa Yle Areenassakin vielä ensi vuoden puolelle asti. Suosittelen.
Tai jos Sinatra kiinnostaa juuri nyt, lue Parsonsin teksti. Se on tarkka kuvaus siitä, mitä Frank Sinatra merkitsee.
”Popular music marks what it means to be young. Sinatra sang about what it means to be alive.”
Teksti: Jani
Yhden miehen tyyli 