Tagged: yhden miehen tyyli

YMT: Antto

FullSizeRender (10)

Workwear on innostavaa mutta ammatti-ihmisen työssään käyttämät varusteet ovat mielestäni aina aivan erityisen mielenkiintoista.

Keittiömestarin esiliinassa on kahta suurta suuntausta: ranskalaisen koulukunnan hieno chef käyttää valkoista esiliinaa. Brittiläisessä kollega suosii raidallista esiliinaa, joka muistuttaa enemmän teurastajan suojaa.

Paul Bocuse, valkoinen. Marco Pierre White, raidallinen.

Ateljé Finnen, Kuurnan, Putte’sin, Jackien, Pontuksen ja tulevan St. Georgen keittiöissä tai taustalla vaikuttava Antto Melasniemi suosii demokraattista brittiläistä versiota.

”Briteissä näitä pitävät lihanleikkaajat ja rivikokit. Mutta Marco Pierre White on starakokki, joka käytti raidallista. Idea on se, että samassa kusessa ollaan. Tämä on brittiläinen homma. Ehkä se tulee itsellekin sitä kautta, että olen ollut Briteissä paljon.”

Kirjoitin Melasniemestä pidemmän haastatteluun Kauppalehteen, juttu löytyy linkin takaa.

YMT: Nigel 

Nigel Cabourn on englantilainen suunnittelija, jota pääsin haastattelemaan Kauppalehteen Pitti Uomossa. Seitsemänkymppinen Cabourn kiristää tahtia suunnittelijana ja esitteli Pittissä toista kollaboraatiotaan Peak Performancen kanssa. 

Nigel Cabourn tunnetaan armeijavintagen tulkkina ja luojana. Hänen oma tyylinsä on linjassa Cabourn-designin kanssa. Cabourn leikittelee perinteiden kanssa ja suosii itse todella väljää linjaa. 
”Tykkään pitää löysiä vaatteita.”

”Pidän itse siitä, että näytän coolilta. Myös minun iässäni”, Cabourn totesi. 

Tyylin kulmakivet ovat Cabournille yksinkertaisia. 

”Laatu ja värit ovat tärkeitä. Totta puhuen: minä puen ylleni vain sinistä, armeijanvihreää ja oranssia. That’s it!”

Kuva: Kimmo Haapala

Arrivederci, maestro

fullsizerender-20Amerikkalaisen GQ-lehden alkuperäinen ja aito The Style Guy, Glenn O’Brien, kuoli perjantaina New Yorkissa 70 vuoden iässä.

Glenn O’Brien oli esikuva monille. Minulle hän oli esikuva niin tyylin kuin kirjoittamisen suhteen: mies, joka ensimmäisenä leikkasi vakavasti otettavan tyylikirjoittamisen viiltävällä huumorilla ilman, että tyyliarvo heikkeni.

Glenn O’Brien kirjoitti GQ:ssa The Style Guy -palstaa vuosina 2000-2015, ja oli, kuten Jim Nelson GQ:n muistokirjoituksessa kirjoittaa ”a man who knew how to live life creatively”. Elämän mittainen tavoite meille kaikille.

Glenn O’Brien rakasti taidetta, New Yorkia, Italiaa, black watch -kuosia ja Belgian Shoes -kenkiä. Henkilökohtaisesti olen paljon velkaa miehelle, jota en suureksi harmikseni koskaan ehtinyt tavata. Kirjoituksissaan O’Brien sekoitti tyyliä, taidetta, tietoa ja huumoria. Koen edelleen sen olevan voittava kaava ja menestysresepti. On selvää, ettei Vapaa tyyli -kirjaa olisi olemassa ilman O’Brienin palstaa.

O’Brien oli kirjoittaja, joka työskenteli lehdissä kuten Interview, GQ, Details, High Times, Oui, ja Rolling Stone. Hän oli kirjailija (How to Be A Man ja Madonnan teos Sex), tv-juontaja, Barney’s New Yorkin luova johtaja, mahdollisesti malli The Rolling Stonesin Sticky Fingers -albumin kalsarikannessa. Hän aloitti uransa työskentelemällä Andy Warholin kanssa. Aitona esteetikkona ja tyyli-ihmisenä, O’Brien seurasi aikaansa minuutin tarkkuudella ja osasi sopeutua jokaiseen hetkeen.

The New York Times kirjoitti muistokirjoituksessaan:

”While Mr. Warhol famously quipped that in the future, everyone will be famous for 15 minutes, Mr. O’Brien apparently took this dictum and added a personal twist: For some 45 years, he seemed to be famous every 15 minutes, and always for something entirely different.”

Arrivederci, maestro.

 

 

Myöhässä, mutta ihan vähän vaan

11129283546_5c3024f6dd_o

Annoin erityiselle ihmiselle lahjaksi kellon. Lahjana minulta se on hieman ironinen, koska olen itse aivan liian useina aivan liian myöhässä. Ai miten myöhässä? Minulla on kustantaja, jonka puhelimessa nimeni kohdalla lukee ”Huomenna”.

Myöhästymisen psykologia on yksinkertaista. Myöhästyjä luulee yrittävänsä parhaansa, mutta päätyy vain loukkaamaan odottajaa. Selityksiä ei oikeastaan ole. Ajoissa oleminen on toisen kunnioittamista, vaikka ei myöhästymisellä pahaa tarkoittaisikaan. Myöhästymisen psykologiaan voisi mennä vaikka kuinka syvälle (olen lukenut aiheesta hieman, koska se koskettaa henkilökohtaisesti), mutta ei mennä tässä nyt siihen, että jotkut ihmiset aloittavat kaikki kohtaamiset altavastaajina päästäkseen osoittamaan arvonsa jollain muulla tavalla. Puhutaan mieluummin hyvistä tavoista!

”Herrasmies on aina ajoissa” kuulosta hyvältä säännöltä. Mutta ihan vakavasti ottaen, aina ajoissa oleva ihminen on kuin mies, joka taputtaa toisia selkään: ei sataprosenttisesti luotettava.

Amerikkalaisen Esquire-lehden The Big Black Book -sarjassa oli kymmenisen vuotta sitten hyvä listaus siitä, miten reagoida illalliselta myöhästymiseen. Se olkoon ohjenuora meille kaikkeen myöhästymiseen ja inspiraatio myöhästymisen huonosta tavasta irti pääsemiseen.

Jos olet myöhässä 10 minuuttia

Soita, pyydä anteeksi ja sano olevasi viisi minuuttia myöhässä. Se saa odottajan ajattelemaan (ja katsomaan!) muuta kuin kelloa.

Jos olet myöhässä 20 minuuttia

Soita, pyydä anteeksi ja keksi selitys. ”Unohdin lompakon.” TAI: ”Halusin katsoa Westworldin loppuun.” TAI: ”En heti löytänyt sitä paitaa, josta sinä pidät.”

Jos olet myöhässä 30 minuuttia

Soita, pyydä anteeksi ja neuvo aloittamaan – tai vähintään tilaamaan. Nälkäisen ihmisen kosto odottamisesta on karu ja tavallista oikeutetumpi.

Jos olet myöhässä 45 minuuttia

Soita, pyydä anteeksi ja syytä liikennettä. Odottava ei tietenkään usko selitystä, mutta tyytyy siihen, koska kaikki ovat syyttäneet liikennettä myöhästymisestä.

Jos olet myöhässä tunnin

Soita, pyydä anteeksi ja ala miettiä paikkaa, josta etsit lahjan (alun lahja ei liity tapaukseen). Mutta oikeasti, tunnin myöhässä? Millainen hirviö oikein olet!

Jos olet myöhässä 1-3 tuntia

Soita ja jätä viesti vastaajaan, jossa pyydät anteeksi ja tarjoat hyvitystä. Ala etsiä uusia ystäviä.

Vakavasti ottaen, en ikinä itse käyttäisi mitään näistä selityksistä. Tai no, ehkä paria.

Rule number one kuitenkin on aina: ole ajoissa tai mieluiten etuajassa. Pieni hetki omaa aikaa ennen tärkeää tapaamista muuttaa tapaamisen kurssin täysin.

 

Luukku 1: Kirjoittamisesta

tgb

Kirjoitin viime joulukuussa tyylin joulukalenteria. (Tein henkilökohtaisen ennätykseni prokrastinaation välttelyssä: kaksikymmentäneljä päivää ja kaksikymmentäneljä postausta putkeen.)

Se oli monestakin syystä mahtavaa. Ei vähiten saamani palautteen ja yllättävän tuotteliaisuuteni takia. Totta kai haluan jatkaa tänä vuonna – ja vieläpä laajemmasta teemasta.

Tämä ei olisi miesten tyyliblogi, jos en säännöllisin väliajoin kirjoittaisi Ernest Hemigwaystä. Nyt ei käsitellä kirjoituskoneita, nyrkkeilyä, sotaa, paidattomana poseeraamista, metsästystä, kalastusta, rommia, kissoja, partaa tai edes. Ei Kuubaa, vanhuksia, merta tai Pariisia. Puhutaan puheista.

Olin viime lauantai-iltana syntymäpäiväjuhlissa. Erityistä oli se, että ihmiset pitivät upeita puheita. Ei mitään maratoneja, vaan huimia kuvia siitä, mitä on olla hyvä ystävä. Juhla kosketti minua valtavasti. Olin näillä synttäreillä yksin, mutta parhaimmat ystäväni ovat ihmisiä, jotka rakastavat puheita. Ja osaavat pitää upeita sellaisia.

Ernest Hemingway kirjoitti puheen saadessaan kirjallisuuden Nobelin vuonna 1954. Tässä sinulleYMT:n  joulukalenterin ensimmäisestä luukusta: 61 vuotta vanha puhe.

Hemingway ei sairauden takia itse pystynyt olemaan Tukholmassa vastaanottamassa palkintoaan. Puheen piti USA:n Ruotsin-suurlähettiläs John C. Cabot.

Puhe iskee lujaa, kuten Hemingwaylle sopii. Se on lyhyt, kuten Hemingwaylle sopii.

Minuun osui erityisesti kohta kirjoittamisesta. Kirjoittamisesta ja yksinäisyydestä.

“Writing, at its best, is a lonely life.”

Puheessa pusketaan ajatukseen, että kirjoittajan pitäisi aina uutta aloittaessaan tavoitella jotain, mitä kukaan muu ei ole saavuttanut tai missä kukaan muu ei ole onnistunut. On aina mentävä kohti jotain tavoittamatonta ja siksi tavoittelemisen arvoista haastetta.

“How simple the writing of literature would be if it were only necessary to write in another way what has been well written.”

Inspiraationa tälle ensimmäiselle luukulle on ollut mahtavan Maria Popovan Brain Pickingsin postaus Hemingwayn puheesta ja kirjoittamisen yksinäisyydestä.

Hemingwayn puhe kokonaisuudessaan:

”Having no facility for speech-making and no command of oratory nor any domination of rhetoric, I wish to thank the administrators of the generosity of Alfred Nobel for this Prize.

No writer who knows the great writers who did not receive the Prize can accept it other than with humility. There is no need to list these writers. Everyone here may make his own list according to his knowledge and his conscience.

It would be impossible for me to ask the Ambassador of my country to read a speech in which a writer said all of the things which are in his heart. Things may not be immediately discernible in what a man writes, and in this sometimes he is fortunate; but eventually they are quite clear and by these and the degree of alchemy that he possesses he will endure or be forgotten.

Writing, at its best, is a lonely life. Organizations for writers palliate the writer’s loneliness but I doubt if they improve his writing. He grows in public stature as he sheds his loneliness and often his work deteriorates. For he does his work alone and if he is a good enough writer he must face eternity, or the lack of it, each day.

For a true writer each book should be a new beginning where he tries again for something that is beyond attainment. He should always try for something that has never been done or that others have tried and failed. Then sometimes, with great luck, he will succeed.

How simple the writing of literature would be if it were only necessary to write in another way what has been well written. It is because we have had such great writers in the past that a writer is driven far out past where he can go, out to where no one can help him.

I have spoken too long for a writer. A writer should write what he has to say and not speak it. Again I thank you.”

Teksti: Jani

Kuva elokuvasta La Grande Bellezza. Katso se.

Valkoiset kangastossut, miehen parhaat kesäkengät

IMG_0268

Totta kai kenkiä voi olla liikaa. Valkoiset tennarit ovat kuitenkin kesäkengistä parhaat. Otetaanpa uudestaan: valkoisia tennareita ei voi olla liikaa.

Toimin uskollisesti samalla tavalla. Ostan valkoiset tennarit kesän alussa. Pidän niitä joka päivä. Kesän lopussa ne ovat harmaat, ruskeat tai parhaassa tapauksessa mustat.

Minulla on systeemi. Vanseja pidän USA:ssa, Supergat ovat parhaimmillaan Euroopassa. Stan Smithit ovat sadepäiville (Niken Air Force Onet toimivat yhtä hyvin). Converset ostin Roomasta 1990-luvun alussa. Eihän niitä voi enää poiskaan heittää! Systeemi toimii. Yksi pari kestää kevyesti kolme, neljä, kaksikymmentäviisi kesää.

Mitä miehen tyyliin tulee, valkoiset kangastennarit sopivat jokaiseen kesäpäivään. Satoi tai paistoi. Käytän sateisina päivinä nykyisin edellisen kesän Superga-tossuja, joissa sadepisarat ja väistämätön sotku eivät enää näy.

Supergat sopivat jopa puvun kanssa kesätoimistoon, mutta vanhaa Vapaa tyyli -viisautta lainaten: jos pitää tennareita puvun kanssa, tennareiden on oltava siistit.

Screen Shot 2015-07-14 at 8.08.23 PM

Valkoinen tennari on klassikko, jota ei tarvitse keksiä uudelleen.

Lyhyt historiakatsaus.

Superga-tossut lanseerattiin vuonna 1925. Converset Chuck Taylorin matala malli ilmestyi vuonna 1917. Kalifornialainen Vans teki ensimmäisen – ja mielestäni parhaan kenkänsä – Authenticin vuonna 1966. Adidaksen Robert Haillet -kenkä nimettiin vuonna 1971 Stan Smith -kengäksi.

Vielä yksi juttu. Valkoiset kengät eivät pysy valkoisina koko kesää. On todella hyvä tuuri, jos ne pysyvät tahrattomina ensimmäisen päivän. Kyllä niitä silti puhdistaa voi. Useimmat kangastennarit kestävät konepesua, muista kuitenkin kuivattaa kengät esimerkiksi auringossa (Suomessa vaikeaa). Nauhat on erityisen helppo pestä koneessa, kannattaa varmaan tehdä silloin tällöin. Kengistä yksittäisiä tahroja voi halutessaan putsata vanhalla hammasharjalla – ja vaikka hammastahnaa apuna käyttäen.

Minä en ole koskaan tossujani pessyt. Mitä tummemmat tossut syksyllä, sitä parempi kesä.

Jani

Yhden miehen tyyli: Yanis Varoufakis

Elämä ei ole mustavalkoista. Elämä on myös Yamaha XJR 1300 -moottoripyöriä.

Kreikan entisen valtionvarainministeri Yanis Varoufakisin henkilöbrändin kampanja on käynyt ylikierroksilla kuukausia. Kone ei hyydy, vaikka Varoufakis erosikin eilen ja Kreikka on selvitystilassa.

Muutama tuntia Varoufakisin eron jälkeen hänen lontoolainen kustantamonsa Zed Books tarjosi kansainväliselle medialle otteita Varoufakisin tulevasta kirjasta The Global Minotaur. On vain ajan kysymys, milloin ex-ministeriä voi alkaa ostaa puhujakeikoille. Zed Booksin ehdottama hashtag: #ministerofawesome.

Voimmeko silti keskittyä olennaiseen? Varoufakisin tyyliin. Yksi suurimmista helpotuksista Varoufakisille täytyy olla, että hänen ei tarvitse enää pitää pikkutakkia. Ei silti, ei hän sellaista juuri käyttänyt Kreikan valtionvarainministerinäkään.

Varoufakisin mustavalkoinen pukeutuminen sopii stoalaiseen tyylinäkemykseen: jos se on mustaa tai valkoista, se on ok. Asumisen suhteen Varoufakisin elämänasenne on vähemmän askeettinen, kuten maaliskuisesta Paris Matchin jutusta muistamme.

FullSizeRender

Moottoripyörä: Yamaha XJR 1300

Mustat farkut: Frame Denim.

Valkoinen paita: Billy Reid.