Tagged: USA

Luukku 4: Kauemmas ja hitaammin

Foster Huntington oli joskus nuori ja kiinnostava bloggaaja, joka kirjoitti opiskeluaikoinaan muun muassa A Restless Transplant – ja The Burning House -nimisiä blogeja (jälkimmäinen on julkaistu myös kirjana).

Ensimmäisen nimessä on sana restless ja toinen kertoo siitä, mitä ihminen ottaisi kotoaan mukaansa, jos talo palaisi. Lienee turvallista sanoa, että Huntingtonille tärkeintä on lähteminen.

Lopulta Huntington lähti. Hän kiersi ja kiertää ilmeisesti edelleen Yhdysvaltoja VW-pakullaan. 

Van Life – Your Home On The Road on kirja siitä. Se on vaarallisen täydellinen minulle, joka olen jumissa turvallisessa työssä, turvallisessa maassa, turvallisessa elämässä.  (googlaa: VW Syncro nettiauto vapaus)

Upea teos, joka nautitaan tällä viikolla ehkä Kuumassa avokadotoastin ja laten kanssa. Turvallista!

Mainokset

Luukku 1: Kirjoittamisesta

tgb

Kirjoitin viime joulukuussa tyylin joulukalenteria. (Tein henkilökohtaisen ennätykseni prokrastinaation välttelyssä: kaksikymmentäneljä päivää ja kaksikymmentäneljä postausta putkeen.)

Se oli monestakin syystä mahtavaa. Ei vähiten saamani palautteen ja yllättävän tuotteliaisuuteni takia. Totta kai haluan jatkaa tänä vuonna – ja vieläpä laajemmasta teemasta.

Tämä ei olisi miesten tyyliblogi, jos en säännöllisin väliajoin kirjoittaisi Ernest Hemigwaystä. Nyt ei käsitellä kirjoituskoneita, nyrkkeilyä, sotaa, paidattomana poseeraamista, metsästystä, kalastusta, rommia, kissoja, partaa tai edes. Ei Kuubaa, vanhuksia, merta tai Pariisia. Puhutaan puheista.

Olin viime lauantai-iltana syntymäpäiväjuhlissa. Erityistä oli se, että ihmiset pitivät upeita puheita. Ei mitään maratoneja, vaan huimia kuvia siitä, mitä on olla hyvä ystävä. Juhla kosketti minua valtavasti. Olin näillä synttäreillä yksin, mutta parhaimmat ystäväni ovat ihmisiä, jotka rakastavat puheita. Ja osaavat pitää upeita sellaisia.

Ernest Hemingway kirjoitti puheen saadessaan kirjallisuuden Nobelin vuonna 1954. Tässä sinulleYMT:n  joulukalenterin ensimmäisestä luukusta: 61 vuotta vanha puhe.

Hemingway ei sairauden takia itse pystynyt olemaan Tukholmassa vastaanottamassa palkintoaan. Puheen piti USA:n Ruotsin-suurlähettiläs John C. Cabot.

Puhe iskee lujaa, kuten Hemingwaylle sopii. Se on lyhyt, kuten Hemingwaylle sopii.

Minuun osui erityisesti kohta kirjoittamisesta. Kirjoittamisesta ja yksinäisyydestä.

“Writing, at its best, is a lonely life.”

Puheessa pusketaan ajatukseen, että kirjoittajan pitäisi aina uutta aloittaessaan tavoitella jotain, mitä kukaan muu ei ole saavuttanut tai missä kukaan muu ei ole onnistunut. On aina mentävä kohti jotain tavoittamatonta ja siksi tavoittelemisen arvoista haastetta.

“How simple the writing of literature would be if it were only necessary to write in another way what has been well written.”

Inspiraationa tälle ensimmäiselle luukulle on ollut mahtavan Maria Popovan Brain Pickingsin postaus Hemingwayn puheesta ja kirjoittamisen yksinäisyydestä.

Hemingwayn puhe kokonaisuudessaan:

”Having no facility for speech-making and no command of oratory nor any domination of rhetoric, I wish to thank the administrators of the generosity of Alfred Nobel for this Prize.

No writer who knows the great writers who did not receive the Prize can accept it other than with humility. There is no need to list these writers. Everyone here may make his own list according to his knowledge and his conscience.

It would be impossible for me to ask the Ambassador of my country to read a speech in which a writer said all of the things which are in his heart. Things may not be immediately discernible in what a man writes, and in this sometimes he is fortunate; but eventually they are quite clear and by these and the degree of alchemy that he possesses he will endure or be forgotten.

Writing, at its best, is a lonely life. Organizations for writers palliate the writer’s loneliness but I doubt if they improve his writing. He grows in public stature as he sheds his loneliness and often his work deteriorates. For he does his work alone and if he is a good enough writer he must face eternity, or the lack of it, each day.

For a true writer each book should be a new beginning where he tries again for something that is beyond attainment. He should always try for something that has never been done or that others have tried and failed. Then sometimes, with great luck, he will succeed.

How simple the writing of literature would be if it were only necessary to write in another way what has been well written. It is because we have had such great writers in the past that a writer is driven far out past where he can go, out to where no one can help him.

I have spoken too long for a writer. A writer should write what he has to say and not speak it. Again I thank you.”

Teksti: Jani

Kuva elokuvasta La Grande Bellezza. Katso se.

Born to Run 40 vuotta

Tänään tuli tasan 40 vuotta Bruce Springsteenin Born to Run -levyn julkaisusta. YMT nostaa villapipoa, hipaisee partaansa ja jatkaa luuserin esittämistä tässä eeppisessä runossa, jota myös elämäksi kutsutaan.

”The best music is essentially there to provide you something to face the world with”, Springsteen on sanonut. Amen.

Alla oleva esitys Born to Runin päättävästä Jungleland-kappaleesta täyttää 40 vuotta tämän vuoden marraskuussa. 25-vuotias Springsteen elämänsä kunnossa Lontoossa Hammersmith Odeonin keikalla. Hän oli ensimmäistä kertaa Euroopassa, ja The E Street Band oli timmissä kunnossa esittämässä tuoreen levyn kappaleita.

Ja käytän myös jokaisen mahdollisen tilaisuuden jakaa tämä video, jossa Jon Stewart puhuu Springsteenistä. (Yksi ympyrä sulkeutui, kun 65-vuotias Springsteen esitti Born To Runin Stewartin viimeisessä The Daily Show -ohjelmassa pari viikkoa sitten.)

Tämän videon Jon Stewartin puheesta voi katsoa kerran kuukaudessa.

Mutta tiedäthän: ”The highway’s jammed with broken heroes on a last chance power drive”. Ennemmin tai myöhemmin, olemme kaikki siinä tilanteessa.

Kiitos ja onnea.

Style Guy sai potkut

IMG_2157 (2)

Keskustelin juuri tänään kollegani kanssa siitä, miksi kirjoittaa tyylistä. Vastaukseni oli vaistomainen. Koska Glenn O’Brien tekee niin.

Ja sitten tuli tämä uutinen: The Style Guy eli Glenn O’Brien on saanut potkut amerikkalaisesta GQ-lehdestä. ”Seuraaja” on jo nimetty. Eipä siitä sen enempää. Style Guy uudelleenbrändääminen on loukkaus.

Tilanne on sama kuin Leijonien MM-kisapeleissä Juhani Tammisen sijaan muu kekkuloisi Don Tami -kaulaliina kaulassa ja tekonurmibleiseri päällä laukomassa totuuksia suoraan syötöstä.

Outoa, kuten nelivuotias tyttäreni sanoisi.

Glenn O’Brien loi Style Guy -käsitteen ja kirjoitti GQ:n tyylipalstaa 15 vuotta. Hän oli tyylipalsta.

Vielä viime vuonna hän teki kokonaisen GQ-numeron yksinään – myyntiargumentteina olivat Style Guy -viisaudet ja pettämättömän pragmaattinen tyylitaju. O’Brien lanseerasi humoristisen otteen tyylistä kirjoittamiseen. Ei vastausta ilman hyvää one-lineria! Kirjoittaja ja kriitikko, O’Brien on newyorkilainen legenda, joka oli edellisessä elämässään underground-tv:n pioneeri ja kuului Andy Warholin Factory-jengiin.

”Olen nauttinut huikeaa menestystä 15 vuotta jostain, minkä olen luonut yksin ja nyt he yrittävät saada tilanteen näyttämään siltä, etten ole tarpeeksi moderni tai että heidän on vaihdettava nuorempaan – se on täysin epärehellistä. Tosiasiassa kyse on siitä, että he haluavat halvempaa […]. Gentlemen? I don’t think so”, vain hiukan katkera O’Brien kommentoi Four Pins -blogille.

En tiedä, mitä sanoa. Olen oppinut Glenn O’Brieniltä paljon. Belgian shoes, hihattomien paitojen käyttäminen julkisella paikalla, sukkien väri, puvun väri rannalla vietettäviin häihin ja sadat muut pienet valinnat ovat lastenleikkiä Style Guyn lukijoille.

O’Brien on Vapaa tyyli -kirjan epävirallinen oppi-isä, etäprofessori.

Kysymys: pitääkö sukkien värin sopia housuihin vai kenkiin?

Vastaus: sukkien värin tulee sopia sinun persoonallisuuteesi.

Kun kirjoitin Vapaa tyyli -kirjan, oli itsestäänselvää, että kirjan ensimmäinen lainaus on käytännöllisen, yllättävän, humoristisen ja pettämättömän tyyliniekan kynästä. Kiitos, Glenn O’Brien.

”Kun tyyli on saatu hiottua täydelliseksi, on aika romuttaa se.”

Teksti: Jani

It’s in the bag

L1090993

Takana on kaikkien aikojen syyskuu, mutta tänään maanantaina tulee mieleen: kesä on ohi. Jos on, niin tässä yhdet kehut. En ottanut kesäkissaa, otin kesäkassin.

Sain Saint Vacantin Dayone-laukun keväällä Saint Vacantin Jannelta. Olen pitänyt sitä aika uskollisesti toukokuusta lähtien. Tuotetestausta on tehty kahdella mantereella. Laukku on kestänyt Pohjois-Kaliforniassa Stinson Beachin hiekat, Lauttasaaressa Duudsonien Jarpin ja Jukan irvailut man bagistä, kahvitahrat San Franciscon Union Streetillä sekä kovan käytön ja extreme-olosuhteet leikkipuistoissa USA:ssa ja Suomessa.

IMG_2719

Hyvä laukku on sellainen, joka tekee vaikeinakin päivinä ulos lähtemisestä vähän helpompaa. Sinne mahtuu kaikki mitä tarvitset, tavarat, joita luulet tarvitsevasi ja lisäksi muutama yllätys. Tämä on tärkeää erityisesti meille leikkipuistoissa istuskeleville isille. Tavaraa ei voi olla liikaa, sillä sitä on aina koko kassillinen. Lukemista, vettä, wipesit, lumileopardi, voileivät, nenäliinat, dinot, vaihtovaatteet, värityskirja ja liidut, muumirusinat, toiset kengät, seepra ja norsu, pari lapiota, käpy ja varahattu. Mahtui kevyesti. Paras kassi tänä kesänä.

IMG_2230

Teksti ja kuvat: Jani

Pendleton ja Pohjois-Kalifornia

Flanel Jefrey

Mikä on kauneinta Kaliforniassa? Yksi sanoo aurinko, toinen äänestää automatkaa Highway ykkösellä Los Angelesista San Franciscoon ja kolmas puhuu epämääräisestä vapauden tunteesta, joka tekee äärettömän onnelliseksi.

Minä vastaan kliseellä: rakastan siitä, että ihmiset aloittavat  spontaanisti juttelemaan toisilleen. Ihmiset ovat kiinnostuneita toisistaan ja haluavat jakaa ajatuksiaan kaikesta. Ihme jengiä.

Olin vaimon ja tyttären kanssa St. Helenassa helmessä eli Gott’sissa hampurilaisilla, kun Jeffrey avasi keskustelun. Jutustelu Jeffreyn ja hänen tyttöystävänsä Kellyn kanssa kääntyi nopeasti syvälliseksi. Pian pohdimme amerikkalaisen Pendleton-tehtaan laatutuotteita ja yrityksen historiaa. Aina sama juttu!

Jeffrey

Pendleton on yksi amerikkalaisimpia brändejä ja heidän paitansa loistava valinta NorCalin viileisiin iltoihin, minkä Jeffrey tiesikin. Tyylikäs kaveri!

Pendleton on vuonna 1863 perustettu yritys Portlandista, joka tekee kaikkea flanellipaidoista huopiin ja iPad-koteloihin. Kyseessä on eräänlainen ”Oregonin Marimekko”. Brändillä on pitkä ja arvokas historia, mutta sillä on myös ollut tiettyjä haasteita pysyä relevanttina muuttuvassa maailmassa.

Yhtä kaikki, Pendletonin rikkauksia ovat laaja kuosikatalogi ja kotimaiset tehtaat.

Mitä opimme tästä?

Yksi: Jeffrey ja baarimikkotyttöystävänsä olivat äärimmäisen mukavia ihmisiä. Juuri sellaisia, joiden kohtaaminen nostaa satunnaisen hampurilaispysähdyksen uudella tasolle.

Kaksi: aina kannattaa puhua ihmisille ja olla valmiina olemaan läsnä.

Kolme: uusien Pendletonien helmaan on kirjattu kuosin alkuperäisvuosi. Hieno tapa kunnioittaa historiaa!

Flanel Jefrey

Kiitos Jeffrey!

Teksti ja kuvat: Jani