Fuck. Kuten moni muu, pidin Philip Seymor Hoffmania yhtenä tämän ajan lahjakkaimmista näyttelijöistä.

Kun julkisuuden henkilö kuolee, moni ottaa menetyksen henkilökohtaisesti. Nykyään on helppo surra julkisesti – tai syyttää julkisesti vainajaa itsekkyydestä ja huumeista Facebook-kavereilleen ja Twitter-seuraajilleen, mikä nyt itsestä tuntuukaan tilanteeseen sopivalta. Reaktio suoraan sisimmästä on aina hyvä, kunnioitus on parempi. Emme voi ikinä tietää totuutta toisen taisteluista.

Luonnenäyttelijää arvostaa yleensä vasta liian myöhään, mutta Hoffman oli kansallisaarre jo eläessään. Näyttelijä, ei tähti. PSH oli mukana hyvin erilaisissa minulle tärkeissä elokuvissa. Rakastan Big Lebowskia, Boogie Nightsia ja Naisen tuoksua. Synecdoche New York. The Talented Mr. Ripley. Magnolia. The Master. Näyttelikö Philip Seymor Hoffman ikinä huonossa elokuvassa? Vai oliko elokuva ikinä huono, jos hän oli siinä mukana?

Olin lauantaina Los Angelesissa komediaklubilla, jossa yksi koomikoista sattumalta heitti Hollywoodin kuolemavitsin. ”Jos Hollywood-tähti kuolee, kannattaa kuolla mahdollisimman lähellä Oscar-gaalaa, jotta pääsee muisteluosion viimeiseksi ja saa kovimmat aplodit.” PSH menehtyi vasta seuraavana päivä, mutta vitsi jää mieleen.

LA Times kirjoitti maanantaina, että Hoffman oli juuri saanut valmiiksi pitkän kuvausputken. Uusia elokuvia on tulossa neljä tai viisi marraskuuhun 2015 asti. Paras Hoffmanista kirjoitettu juttu on kuitenkin Esquiren Tom Junodin muistokirjoitus.

Junod kirjoittaa hämmästyttävällä kirkkaudella vain tunteja Hoffmanin kuolinuutisen jälkeen. Teksti on kunnianosoitus Hoffmanille sekä kirkkaudessaan ja sisällössään.

”He often played creeps, but he rarely played them creepily.”

Teksti: Jani