Category: Urheilu
Zlatan: mies, ilmiö, elokuva
En tiedä, onko tämä elokuva tehty sen samannimisen kirjan pohjalta, mutta vaikuttaa kiinnostavalta!
Vakavasti ottaen seuraava kooste tekee muutakin kuin kääntää veistä huuhkajahaavassa. Se toimii inspiraationa. Zlatanin maalikimarassa näkyy taito, mutta myös väsymätön usko onnistumiseen. Aina voi onnistua, kunhan yrittää.
Jos paita ratkaisee, Ranska voittaa
Amerikkalainen GQ rankkasi jalkapallon MM-kisojen tyylikkäimmät pelipaidat. Ykköseksi nousi Ranska, joka on paidan perusteella myös YMT:n suosikki. Syvä sininen, jyrähtävän yksinkertainen design ja logot isolla. Merveilleux!
Muutenhan me täällä YMT:ssä symppaamme Italiaa, Englantia ja USA:ta. Pidämme siitä, ei tiedä mitä odottaa (Italia), nyyhkytarinoista (Englanti) ja maasta, jossa kisoja katsomme (USA).
Mitä yksittäisiin tähtiin tulee, New York Times valitsi kuukausiliitteensä kanteen kolme pelaaja: Messin, Ronaldon ja Neymarin. Ihan ok valinnat. NYT kertoo, miten homma hoidettiin.
Nyt pallo peliin. Joga bonito!
Teksti: Jani
Kuva: Nike
Rannan NHL-kuninkaat
Tämä on jääkiekkomaisema keväällä 2014.
Älä ikinä aliarvioi meren äärellä asumisen merkitystä. En tarkoita (pelkästään) merinäköalaa, vaan kokonaista filosofiaa, joka liittyy rantaelämään.
Los Angeles Kings johtaa New York Rangersia NHL-finaaleissa voitoin 2–0. Vaikka pelit ovat vielä pahasti kesken, Kingsillä on tiukka ote kannusta.
Kalifornian jääkiekkomaine naurattaa joskus meitä suomalaisia. Olemmehan tottuneet pelaamaan – ja elämään pelien välilläkin – jäätynyt räkä poskella. Los Angeles Kings ponnistaa kaukaloon täysin erilaisista olosuhteista. Kylmää se jää on Kaliforniassakin, mutta hallin ulkopuolella paistaa aina aurinko, grilli on kuumana ja surffilaudat valmiina.
The New York Times kirjoitti sunnuntaina oivan jutun Kingsin salaisesta aseesta. Rantaelämästä.
The Kings Work on Ice, but Most Live on the Beach.
Tämä innostaa minua suunnattomasti.
Olen onnistunut viettämään jonkin verran aikaa Hermosa Beachissä, ja siitä on tullut yksi suosikkipaikoistani maailmasta. On vaikea löytää rentouttavampaa kaupunkia. Mahtava ilmasto, upea Tyynimeri, täydellisen rentoutunut ilmapiiri ja jopa amerikkalaisessa kontekstissa poikkeavan voimakas positiivisuus kaikkialla.
On kiehtovaa, että Kingsin taustalla on tällainen voima.
Jutun mukaan Kingsin pelaajat ovat paitsi oma tiivis yhteisönsä myös kiinteä osa laajempaa yhteisöä Hermosassa ja Manhattan Beachillä. He näkyvät ja kuuluvat rannalla, kahviloissa ja baareissa. Playoff-parrat ajetaan pian pois pikkupartureilla Hermosa Beachin ja Manhattan Beachin nurkilla. Moni pelaajista asuu kävelymatkan päässä toisistaan. Rannalla, tietysti. Kuin kuninkaat.
Teksti ja kuva: Jani
Isä, poika, Wayne Rooney
Minulla ja isälläni on perinne. Kerran vuodessa Old Traffordille. Perinteestä ja sen merkityksestä voisi kirjoittaa enemmänkin. Mutta nyt ei ehdi, sillä olemme jo Old Traffordilla. (Kuva on toki viime huhtikuulta.)
Jani
YMT: Mr. T
Miten Chez Dominiquen kokista tuli valokuvaaja? Entä miten Tuukka Koski päätyi kuvaamaan maailman cooleimman suklaabrändi Mast Brothersin kirjan? Ja miten All About Everything liittyy tähän kaikkeen?
Tuukka Koski tunnetaan tummasävyisistä ja intensiivisistä kuvistaan, jotka ovat menestyneet sekä meillä että maailmalla. YMT:n Elina kuvasi kollegaansa talvisen vaaleissa maisemissa Helsingissä ja räjäyttää pankin. Tummia sävyjä ei nyt ole, mutta intensiivisyyttä on.
Koski on luonut 2000-luvulla uraa valokuvaajana sekä Suomessa että USA:ssa. Erityisesti ruokakuvistaan tunnettu valokuvaaja on muuttamassa vakituisesti New Yorkiin.
Sitä ennen Yhden miehen tyyli kysyy ja Tuukka vastaa!
Miten Chez Dominiquen ja Postresin kokista tuli valokuvaaja?
2000-luvun alussa alkoi tulla ihan uudenlaisia keittokirjoja, joissa kuvilla oli voimakkaampi rooli. Erityisesti mieleen jäi yksi Michel Bras’n kirja. Ei sillä ehkä nykyään ole samanlaista wow-efektiä, mutta 2000-luvun alussa tämä uusi suuntaus teki kovan vaikutuksen nuoreen, yliväsyneeseen kokkipoikaan.
Miten uusi urasi alkoi? Mikä oli ensimmäinen duunisi?
Aloitin kuvaamisen ihan nollasta 2000-luvun alussa. Vuonna 2007 lopetin kokin hommat. Ja nyt tulee seitsemän vuotta valokuvaajana.
Ensimmäinen iso duunini oli Saku Tuomisen kanssa tehty pastakirja Aglio & Oglio. Se oli mun uran lähtökohta ja olen siitä edelleen ylpeä. Nykyisin puoli vuotta vanhatkin duunit saattaa tuntua vanhoilta, mutta tämä kirja on kestänyt aikaa yllättävän hyvin.
Olet kuvaajana itseoppinut. Millaisia uhrauksia se on vaatinut?
Koko urani on perustunut jääräpäiseen tahtoon päästä johonkin tiettyyn pisteeseen. En ole käynyt mitään kouluja. Olen lyönyt päätä seinään niin paljon, että pää on mennyt läpi seinästä. Monta kertaa on saanut vähän ihmetellä. Ja onneksi kollegat ovat auttaneet. Erehdyksen kautta hyvin moni asia on auennut.
Työskentelet paljon USA:ssa, erityisesti New Yorkissa. Kaupunki on monella alalla – sekä symbolisesti että konkreettisesti – se vaativin paikka. Jos menestyy siellä, niin menestyy kaikkialla. Mikä merkitys New Yorkilla on sinulle?
Alun perin se lähti ihan omasta kiinnostuksesta. New York oli hyvä kaupunki mun omille kiinnostuksen kohteille: polkupyörille, tatuoinneille ja musiikille. Kävin siellä lomalla ja fiilistelemässä tiettyjä tatskaajia, pyöräkauppoja ja keikoilla. Lopulta tykästyin kaupunkiin niin paljon, että ajattelin: haluan tehdä töitä täällä.
Luovalla aloilla kilpailu voi olla järkyttävän kovaa. Aseman vakiinnuttaminen New Yorkissa vaatii läsnäoloa ja intensiivistä duunia. Miten vaikeaa kontaktien luominen on?
Kun hain duunia, aluksi vain yritin saada tapaamisia. Laitoin kaikki verkot vesille ja otin yhteyttä kaikkiin mahdollisiin agentuureihin. Ja ei niistä tullut ikinä mitään vastauksia.
Oli erityisesti yksi agentti, josta olin tosi kiinnostunut. Olin häneen yhteydessä parikin vuotta, mutta en saanut mitään kontaktia. Se pitää muistaa New Yorkista, että vaikka siellä saa tehdä juttuja isosti, ei se onnistumistenkaan jälkeen pelkkä lottovoitto ole. Samaa puurtamista tarvitaan.
Lopulta mulla oli New Yorkissa muutama asiakas, jolle kävin aina silloin tällöin kuvaamassa. Sitten yhtäkkiä agentti, jota olin havitellut, niin laittoikin mulle meiliä: Olen seurannut tekemisiäsi jo jonkin aikaa. Meidän pitäisi varmaan tavata.
New Yorkissa Tuukka Koski on tehnyt myös yhden tunnetuimmista jenkkiprojekteista. Yhteistyö brooklyniläisen suklaatehtaan eli Mast Brothersin kanssa on synnyttänyt kuvamateriaalia markkinointiin, lehtijuttuihin ja kirjaankin.
Se on loppujen lopuksi hänen kohdallaan johtanut myös oman, suomalaisen suklaafirman eli Levyn perustamiseen.
Mitä Mastin veljeksiin tulee, he näyttävät brooklyniläisen hipsterin protyypeiltä. Glamourin sijaan Rick ja Michael Mast ovat gourmet’n uranuurtajia.
The New York Times kuvailee Masteja seuraavaan tapaan: ”Rick and Michael Mast, bearded food-loving brothers from Primghar, Iowa, may look more like prairie settlers than urban food pioneers. But Mast Brothers chocolate, made in Williamsburg, Brooklyn, since 2007, has been on the cutting edge of the craft food movement since the start.”
Miten Mast Brothers -yhteistyö alkoi?
Hyvä ystäväni Kim oli vuonna 2010 muutaman kuukauden Thomas Kellerin Per Se –ravintolassa (kolme Michelin-tähteä blog. huom.) töissä. Hän puhui, että siellä käytetään tällaista Mast Brothersin suklaata. Olin New Yorkissa ja Kimin vapaapäivänä menimme katsomaan suklaatehdasta.
Se oli aikaa ennen kuin heillä oli mitään kauppaa. Tehdas oli vain auki lauantaina ja siellä pidettiin jotain tastingejä. Meininki oli tosi epämääräistä. Jätkät siivoili lounastauon jälkeen ja sanoi: ei tämä ole auki.
Samoihin aikoihin pitchailin vielä juttuja Glorian Ruokaan ja Viiniin. Ehdotin heille, että tekisimme jutun Mast Brothersista. He kiinnostuivat siitä. Soitin tutulle suomalaiselle toimittajalle. Sovimme tapaamisen, ja teimme jutun.
Eli yhteistyö alkoi yhdestä keikasta?
Sitä kautta pääsimme puheisiin. Keikalla jäin tietysti suustani kiinni Rickin ja Michaelin kanssa. He kysyivät: mistä suomalainen tietää tällaisen firman? Mainitsin kaverini Kellerillä ja sen, että olen itsekin ollut jonkin sortin kokki ja tiedän jotain aiheesta. Seuraava kysymys kuului: mitä teet elokuussa?
Lopulta Koski päätyi Brooklyniin suklaatehtaaseen harjoitteluun. Suklaatehtaan johtajaa hänestä ei tullut, vaikka sitäkin duunia tarjottiin. (Hänen suomalaisesta kaveristaan muuten tuli, Kosken suosituksesta). Yhteystyö Mastien kanssa jatkuu edelleen.
Tunnettu ja luovien alojen sisällä ihailtu asiakas on auttanut Koskea luomaan lisää kontakteja ja saamaan uusia asiakkaita New Yorkissa, tulevassa kotikaupungissaan.
Puhutaan lopuksi miesten tyylistä. Mitä kauppoja suosittelisit New Yorkissa?
Freemans Sporting Club, jossa on bespokepukuja, mutta kamoja myös eri hintaluokissa. Ostan täältä paitoja, takkeja ja housuja.
Heidän bespokepukunsa maksavat 5–7000 dollaria. Mutta he ovat lanseeranneet myös The Freeman Suit -malliston, jonka mainoskuvat minut palkattiin ottamaan. Malliston puvut on edullisemmasta kankaasta. Freeman on ikään kuin ”puoli mittatilauspuku”. Hinta on karkeasti jotain 1200 dollaria.
Sen lisäksi tietysti Dave’s New York, joka myy muun muassa Carharrtia ja Red Wingin kenkiä.
Viimeinen kysymys: mitä saitteja suosittelet?
Käytän itse vain Facebookia. Tai no, Google ja Facebook. Ne on ainoat nettisivut, joilla käyn.
Kosken seuraava haastekin liittyy New Yorkiin, mutta uudella tasolla. Hän on lanseeramassa muutaman kollegansa kanssa perustamaansa All About Everything -kollektiivia USA:n markkinoille. Tsekkaa loput Googlesta ja Facebookista.
Kiitos haastattelusta, Tuukka!
Teksti: Jani
Kuvat: Elina
Unelma ja miten se toteutetaan
”Elämässä kaikki on mahdollista, kun asettaa tavoitteita ja tekee hommia niiden saavuttamiseksi.” Kuulostaa tutulta, mutta tätä en lukenut Hallmark-kortista.
Kuulin tämän sanjoselaisen jäähallin pukukopissa mieheltä, joka on noussut alle kymmenessä vuodessa vantaalaisesta Zamboni-kuskista NHL:n top 3 -maalivahdiksi.
Kirjoitin uusimpaan Suomen Kuvalehden Hän-sarjaan henkilökuvan Niemestä. Suosittelen – tietysti. (Osta lehti heti.)
31-vuotias Niemi on erityinen tapaus jopa maalivahdiksi. Monet NHL-kiekkoilijat ovat junnuvuosista lähtien olleet joukkueensa parhaita. Se näkyy jäällä ja jään ulkopuolella. He tuntevat arvonsa.
Niemi on erilainen: häntä ei ikinä varattu NHL:ään. Jäällä hän on duunari joukkueen tärkeimmällä pelipaikalla. Haastattelutilanteessa hän ystävällinen ja lähes ujo, mutta hyvin analyyttinen.
Jutussa lainataan sanjoselaista kiekkovaikuttajaa, joka sanoo Niemestä osuvasti, että suomalaisvahti saattaa päästää yhden tai viisi maalia, mutta voittaa ottelun.
Se on hyvä muistutus kaikille oman elämänsä duunareille. Jotkut voittavat lahjoilla, toiset kovalla työllä. Molemmat lasketaan. (Niemi voitti ensimmäisenä suomalaisena maalivahtina Stanley Cupin vuonna 2010 Chicago Blackhawksissa).
Juuri nyt Antti Niemi on ajankohtainen, koska hän on mukana Leijonien olympiajoukkueessa. Hän sanoo jutussa, että oli joskus 90-luvun alussa jääkiekkokoulussa. Kiekkokouluun saatiin vieraaksi Teemu Selänne (junnujen sekoiluinnostusta voi vain kuvitella).
Selänne oli jo silloin tähti, Niemi oli alle 10-vuotias. Jutussa on mukana kuva Antti Niemen arkistoista. Kuvassa pikkuvesselit ovat piirittäneet Selänteen. Yli 20 vuotta myöhemmin Niemi ja Selänne ovat samassa olympiajoukkueessa.
Tarinan opetus kuuluu näin. Jokainen ei voi olla kaikkein lahjakkain, mutta jokainen voi tehdä hulluna hommia unelmansa eteen. Kuten baseballin legenda Babe Ruth on sanonut: “It’s hard to beat a person who never gives up.”
Teksti: Jani
P.S. Minulla oli jälleen kerran onni työskennellä loistavan kuvaajan kanssa. Suomen Kuvalehden jutun kuvat otti Miikka Skaffari, todellinen pro San Franciscosta.
Yhden miehen tyyli 