Tagged: podcast

Throwback Thursday: olipa kerran podcast muodista, tyylistä ja yrittäjyydestä 

On melkein vuosi siitä, kun aloitimme Maryamin kanssa podcastin. Menestystarinan metsästäjät käsittelee kaikkea Flow Festivalista elokuviin ja yrittäjyydestä Duudsoneihin. 

Tyyliä ja vaateteollisuutta sivusimme useammassa jaksossa. Tässä niistä kolme poimintaa, kaikki jaksot kuunneltavissa Spotifyssä:


1. Arthur Borges – miehemme New Yorkissa
New Yorkissa Tom Fordilla työskentelevä Arthur Borges kertoo, miten pääsee töihin Tom Fordille New Yorkiin. Milano, elämä ja elämää suurempi parisuhde käydään läpi myös. Hieno mies, hieno tarina!


2. Totti Nyberg ja Makian matka läpi myrskyisän meren
Punavuoresta Pitti Uomoon – Makian tarina on ollut opintomatka, josta irtoaa useampikin opetus yrittäjyydestä. Makian kaupallinen johtaja Totti Nyberg kertoo, miten sekoilu vaihtui strategiaan ja mitä bisnekselle seuraa siitä, kun tekee oikeita 10 prosentin sijaan 70 prosenttia työajastaan. 


3. Ville Leino ja Billebeinon tarina
Kuka on Billebeino? Ville Leinon kanssa puhuimme siitä, miten entinen NHL-pelaaja loi parin miljoonan liikevaihtoa pyörittävän katumuodin ilmiön Suomeen ja miten taide ja kestävä kehitys liittyvät Billebeinoon. 

Kuvat: Henkka

Lost in the wilderness

15825979_10154284032677039_6823895136571803560_n

Luovia ihmisiä on (ainakin) kahdenlaisia. Niitä, jotka ovat ankaran itsekriittisiä, koska uskovat olevansa huonoja. Mutta on myös niitä, koska ovat ankaran itsekriittisiä, koska uskovat pystyvänsä parempaan.

Jos olet seurannut blogia pidempään, tiedät minun pitävän Marc Maronista ja Bruce Springsteenistä. Maanantaina Maron julkaisi WTF-podcastissään haastattelun Springsteenin kanssa.

Teemana on enimmäkseen Springsteenin hiljattain julkaistun Born to Run -kirjan kautta hänen perhesuhteensa. Erityisesti suhde isään.

Maron aloittaa koko haastattelun kysymällä Springsteenin isäsuhteesta. No spoilers, mutta mutkien kautta päästään siihen, miten Springsteen kuvailee omaa projektiaan eli sitä, miten hän on joutunut tekemään töitä kehittyäkseen ihmisenä.

Projektillaan Springsteen tarkoittaa tätä kaikkea, jota voidaan kutsua elämäksi ja sen haasteiden kohtaamiseksi. Springsteen puhuu laulujensa kirveellä veistetylle retoriikalle uskollisesti kurssin löytämisestä ja sen mukaan ohjaamisesta. Hänellä projekti alkoi kuulemma jo 14-vuotiaana musiikin kautta. ”I was just merrily working in the coal mine”, Springsteen kuvailee nuoruuden musiikkiaan.

Springsteenin mukaan häntä auttoi ajatusten kokoaminen lauluihin ja edistyksen mittaaminen, ei niinkään menestyksellä, vaan musiikin itsensä kautta.

Mutta hänen isänsä. Springsteenin isäsuhde on tunnetusti vaikea. Isä oli vihainen ja ankara, kun nuori Bruce etsi itseään rockmusiikista. Onnellisen lopun sai isästä ja pojasta vain toinen.

”He was just lost within himself. The project that I’m describing was one that he never undertook. And if you never undertake that project, you’re lost in the wilderness at a certain age”, Springsteen kertoo Maronille.

Olen faniuden takia jäävi, mutta haastattelu kirvoitti ajatuksia siitä, mitä on olla aikuinen. Älä lykkää prosessia, sillä elämä ei odota. Joskus tapahtuu asioita, joita ei saa takaisin. Keski-iän kriisi, tai miksi elämän käännekohdassa tapahtuvaa törmäystä haluaakaan kutsua, tulee eteen useimmille muodossa tai toisessa. Mutta siihen voi varautua tuntemalla itsensä. Törmäykseen valmistautuminen alkaa paljon aiemmin kuin ainakin minä tajusin, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä asioiden käsittelyyn. Just don’t get lost in the wilderness.

Lohdullista on, että kaikki me olemme samalla matkalla, niin kliseistä kuin se onkin. Springsteen toki on eeppisellä matkalla, kuten hänen lauluistaan voi kuulla. Törmäyksiä tulee, mutta kyse on kahdesta asiasta: miten hyvin olet valmistautunut ja miten hyvin käsittelet ne. Loppu on kaasuttamista ja ohjaamista.

Kuuntele Maronin ja Springsteenin keskustelu tästä.

Jos olet seurannut blogia pidempään, tiedät, että tämä postaus ei olisi valmis ilman Jon Stewartin puhetta. Minun matkani on aavistuksen verran tasaisempi, jos kuuntelen tämän puheen kerran vuodessa.

 

Kuva: WTF with Marc Maron

Amerikan psykologi

“All it comes down to is this: I feel like shit but look great.” –Patrick Bateman

Listasin viime viikolla joulun tyylikalenterissa tyylistä kertovia kirjoja. Mainintana mukana oli myös Brett Easton Ellisin Amerikan Psyko.

Sattumalta kuuntelin viikonloppuna kirjailijan haastattelun Marc Maronin podcastissä. Ellis kävi läpi lyhyesti myös 1991 ilmestyneen Amerikan Psykon taustoja. Kirjan ilmestymisen aikaan hän oli oli 27-vuotias bestseller-kirjailija, joka asui jetsetin keskuudessa New Yorkissa. Kaupunki ihannoi juppeja, Wall Streetiä – ja rahaa.

2f825f0b085afa11_large

Ellis pelipaikoilla Brat Pack -kollega ja kirjailija Jay McInerneyn kanssa 1990-luvun alussa.

Ellis kertoo halunneensa kirjoittaa kasvottomasta jupista, jolla on kaikkea, mutta jonka elämä on tyhjää. ”Mies olisi vain heijastuma kaikesta siitä, mihin hän suhtautuu pakkomielteisesti”, Ellis sanoo alkuperäisestä ideastaan.

Taustatutkimuksena Ellis vietti aikaa itseään vanhempien Wall Street -tyyppien kanssa. Loputtomat illat ravintoloissa ja yökerhoissa olivat jatkuvaa nokittelua siitä, kenellä on hienoin solariumlaite, upein huvila Hamptonsilla tai hienoin kampaus. Ja kuka käyttää eniten huumeita.

”Halusin kirjoittaa vakavahenkisen amerikkalaisen romaanin onnettomasta miehestä Wall Streetillä. Mutta onneksi sitä ei tapahtunut. Sillä eräänä iltana jälleen yhdessä kalliissa ravintolassa tajusin: tämä on romaani sarjamurhaajasta!”

1990-luvun alussa Amerikan Psykon väkivaltainen ja synkkä satiiri juppikulttuurista ymmärrettiin hiukan väärin. Ellis kiitteleekin vuonna 2000 valmistunutta, Mary Harronin ohjaamaa filmatisointia siitä, että elokuva auttoi laajempaa yleisöä näkemään teoksen mustan huumorin.

Toki Amerikan Psykon luomisen taustalla oli muutakin kuin tuskastumista illanistujaisiin superjuppien kanssa.

”Kyse ei ollut pelkästään New Yorkista, vaan oikeastaan siitä, mitä minulta odotettiin miehenä. Amerikan Psykossa manasin itsestäni sen vihan ja toivottomuuden, jota tunsin siinä ajassa”, Ellis kertoi Maronille.

”Kun kirja oli valmis, minä olin valmis siirtymään eteenpäin. Siitä kirjoittamisessa on minulle kyse. Elämässäni on jotain kivuliasta tai ongelmallista elämässäni, ja kirjoitan kirjan tutkiakseni sitä.”

Edellinen kommentti on tietysti yleismaailmallinen. Oikeastaan hyvä ohjenuora kaikille kirjailijoille. Tiedän, mistä kirjoitan seuraavaksi.

Mutta tyylin kannalta kirjaa voi  edelleen lukea hakuteoksena. Siksi Amerikan Psykoa voi mielestäni mainiosti kutsua tyylikirjaksi. Ellis vuoraa mustan satiirinsa täydellisellä juppityylin kuvauksella. Merkkien, ravintoloiden ja popkulttuurireferenssien vuodatus on lähes uuvuttavaa. Lähes.

Teksti: Jani

Kuva: Google Life Archives 

P.S. Saitko joululahjaksi Vapaa tyyli -kirjan? Tervetuloa blogin lukijaksi! Tulet huomaamaan, että YMT on miehen tyyliblogi, jossa kirjoitetaan ja kuvataan paljon muutakin.