Tagged: writing
Luukku 12: Kolme parasta sketsiä
Tämän luukun inspiraationa on Helsingin sää, joka tänään on vitsi.
Vakavammin: aina, kun olen Los Angelesissa, menen katsomaan stand upia The Comedy Storeen. Yritän aina mennä katsomaan Marc Maronia, mutta se ei koskaan onnistu. Ehkä ensi kerralla.
Toki stand upista ja sketsiviihteestä samassa lauseessa puhuminen on vähän kuin pistäisi Mo Farrahin viivalle Usain Boltin kanssa. Sama laji, eri ulottuvuus.
Maailman parhaita sketsejä on yhtä monta kuin on niiden listaajia. Tässä kuitenkin absoluuttisesti kolme parasta, väitän.
Kummeli: Lentäjä.
Tämä on sketsien MM95. Normipäivä on Kummelin klassikko myös, mutta Lentäjässä Heikki Silvennoinen on liian hyvä sivuutettavaksi. Sitä paitsi, ”se on sellanen inversio. Et sinä tiedä siitä mitään.”
SNL: More Cowbell
Saturday Night Livestä löytyisi monta huippua, mutta yksi on minulle ykkönen. Will Ferrell, Christopher Walken samassa sketsissä. Ja tietysti Jimmy Fallon repeilemässä ja näyttelemässä näyttelemistä. Toimii kuin lehmänkello.
Monty Python: Argument Clinic
1) Monty Python voittaisi kaikki sketsikilpailut.
2) Filosofit jalkapallokentällä on mahtava sketsi, mutta jos luulet, että se on paras, olet väärässä.
Jos maailman pisin pingispallottelu olisi kahden filosofin kesken MM-finaalissa (95) ja toinen heistä olisi Will Ferrell, se olisi tässä.
Alla olevan version loppuosa on ehkä turhaa, mutta joskus sketsiviihde on kuin yläasteen ainekirjoitus: vaikeinta on lopettaminen.
Lost in the wilderness
Luovia ihmisiä on (ainakin) kahdenlaisia. Niitä, jotka ovat ankaran itsekriittisiä, koska uskovat olevansa huonoja. Mutta on myös niitä, koska ovat ankaran itsekriittisiä, koska uskovat pystyvänsä parempaan.
Jos olet seurannut blogia pidempään, tiedät minun pitävän Marc Maronista ja Bruce Springsteenistä. Maanantaina Maron julkaisi WTF-podcastissään haastattelun Springsteenin kanssa.
Teemana on enimmäkseen Springsteenin hiljattain julkaistun Born to Run -kirjan kautta hänen perhesuhteensa. Erityisesti suhde isään.
Maron aloittaa koko haastattelun kysymällä Springsteenin isäsuhteesta. No spoilers, mutta mutkien kautta päästään siihen, miten Springsteen kuvailee omaa projektiaan eli sitä, miten hän on joutunut tekemään töitä kehittyäkseen ihmisenä.
Projektillaan Springsteen tarkoittaa tätä kaikkea, jota voidaan kutsua elämäksi ja sen haasteiden kohtaamiseksi. Springsteen puhuu laulujensa kirveellä veistetylle retoriikalle uskollisesti kurssin löytämisestä ja sen mukaan ohjaamisesta. Hänellä projekti alkoi kuulemma jo 14-vuotiaana musiikin kautta. ”I was just merrily working in the coal mine”, Springsteen kuvailee nuoruuden musiikkiaan.
Springsteenin mukaan häntä auttoi ajatusten kokoaminen lauluihin ja edistyksen mittaaminen, ei niinkään menestyksellä, vaan musiikin itsensä kautta.
Mutta hänen isänsä. Springsteenin isäsuhde on tunnetusti vaikea. Isä oli vihainen ja ankara, kun nuori Bruce etsi itseään rockmusiikista. Onnellisen lopun sai isästä ja pojasta vain toinen.
”He was just lost within himself. The project that I’m describing was one that he never undertook. And if you never undertake that project, you’re lost in the wilderness at a certain age”, Springsteen kertoo Maronille.
Olen faniuden takia jäävi, mutta haastattelu kirvoitti ajatuksia siitä, mitä on olla aikuinen. Älä lykkää prosessia, sillä elämä ei odota. Joskus tapahtuu asioita, joita ei saa takaisin. Keski-iän kriisi, tai miksi elämän käännekohdassa tapahtuvaa törmäystä haluaakaan kutsua, tulee eteen useimmille muodossa tai toisessa. Mutta siihen voi varautua tuntemalla itsensä. Törmäykseen valmistautuminen alkaa paljon aiemmin kuin ainakin minä tajusin, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä asioiden käsittelyyn. Just don’t get lost in the wilderness.
Lohdullista on, että kaikki me olemme samalla matkalla, niin kliseistä kuin se onkin. Springsteen toki on eeppisellä matkalla, kuten hänen lauluistaan voi kuulla. Törmäyksiä tulee, mutta kyse on kahdesta asiasta: miten hyvin olet valmistautunut ja miten hyvin käsittelet ne. Loppu on kaasuttamista ja ohjaamista.
Kuuntele Maronin ja Springsteenin keskustelu tästä.
Jos olet seurannut blogia pidempään, tiedät, että tämä postaus ei olisi valmis ilman Jon Stewartin puhetta. Minun matkani on aavistuksen verran tasaisempi, jos kuuntelen tämän puheen kerran vuodessa.
Kuva: WTF with Marc Maron
Regrets and mistakes
Regret. Hieno sana, joka ei kuitenkaan oikein kunnolla käänny suomeksi. ”Katumus”.
Katumus? ”Regrets, I’ve had a few.” Frank Sinatra antaisi litsarin, jos joku laulaisi: ”Katumuksia, on niitä ollut muutamia”.
Kirjoitin pari päivää sitten kirjoittamisen tuskassa Facebookin päivitykseen. Väitin, että Raymond Chandlerillä oli tapana korjata punakynällä omia tekstejään jo julkaistuista kirjoista. Kaikki saattaa mennä pieleen, vaikka ei edes yritä. Kyse oli tietysti Raymond Carverista. (Olin kai katsonut liikaa Frendejä.) Korjasin punakynällä.
Regrets? Mahdollisimman vähän. Jokin saattaa mennä pieleen, mutta ehkä kokonaisuudesta tulee sen takia ehkä mahtavampaa. Kaikki järjestyy.
Suuren kirjailijan ei ole pakko olla alkoholisti, vaikka monet suuret kirjailijat ovat. Raymond Carver oli, ja hän raitistui. Lahjakas novellikirjailija eli liian lyhyen elämän. Carver menehtyi raittiina 50-vuotiaana keuhkosyöpään. Vaikka yrittää, kaikki saattaa silti mennä pieleen. Mutta se ei ole syy olla yrittämättä.
”You’ve got to work with your mistakes until they look intended. Understand?”
Työkseen kirjoittava tietää, että sanat ovat ainoa lääke. Niiden ulos saaminen ei ole helppoa, mutta siinä työ onkin. Ja sanat auttavat. Ne kai auttoivat Carveriakin.
“That’s all we have, finally, the words, and they had better be the right ones.”
Yhden miehen tyyli 