Category: Americana

Luukku 3: Tee se itse -taskuliina

FullSizeRender (8)

Helpoin taskuliina – ja oma suosikkini – on bandana-huivi. Vaikka pitäisit pukua, bandana viestii humanistista vaarantunnetta: ”kyllä, minulla on pikkutakki, mutta saatan silloin tällöin liata käteni tai korottaa ääntäni.”

Bandana on liian iso rintataskuun, koska haluat välttää serviettiefektiä. On muutama vaihtoehto. Voit ostaa bandana lastenosastolta. Huivit ovat pienempiä ja halvempia. Toisaalta, voit leikata isomman huivin kahtia ja käyttää toista ”taskuliinana” puvun kanssa.

Tee se itse -miehenä olen sabotoinut muutaman drift storesta dollarilla ostetun huivin taskuliinakuntoon. Ymmärrän, että TSI on tässä vitsi, mutta oman taskuliinan tekemisessä on tässä tapauksessa verraton vaiva-hyötysuhde.

Taskuliina taittelun osalta bandana on demokraattinen. Voit taitella sen siisti tai tunkea – humanistisen vaaran hengessä – taskuun ihan tuosta vaan, ja tulos on silti tyylikäs. Jätä solmio kotiin tai laita kaulaan yksivärinen neulesolmio bandanan päävärissä, kaikki käy! Bandana on niin rento, että sille sopii mikä tahansa yhdistelmä.

Persoonallinen tyyli on parhaimmillaan sitä, että vastakohdat eivät kalahda keskenään, vaan loksahtelevat paikalleen kuin kauan kadoksissa olleet palaset. Bandana taskuliinana on tästä malliesimerkki. Do it.

 

Luukku 2: Penny ajatuksistasi

img_0059Siinä ne ovat: penny loaferit.

Melkein liian sirot, lähes turhan vanhaikaiset. Eli täydelliset. Kolme asiaa, joiden takia rakastan näitä preppyunivormujen katutason sankareita.

1) Tarina. Itse asiassa, kenkämallin nimi on Weejun, jota valmistajista G.H. Bass on käyttänyt vuodesta 1936. Weejun viittaa norwegianiin, koska kenkä perustuu norjalaisten kalastajien käyttämään malliin. Penny loaferin nimi puolestaan tulee siitä, että 1950-luvulla itärannikolla kundeilla oli tapa pitää loaferien päällisen suumaisessa koristesuikaleessa pennin kolikkoa. Ennen älypuhelimia, Nokiaa, faxia ja telexiä oli aika, jolloin puhelu maksoi pennyn. Kolikko kulki kätevästi mukana kengässä. Täydellistä.

2) Tyylit. Pidä penny loafereita sukkien, harmaiden housujen ja klubitakin kanssa ja näytät republikaanilta. Farkut ja t-paita? James Dean. Kaikki siltä väliltä on pelkkää mahdollisuutta.

3) Pilke. Näissä kengissä on vähintään yhtä paljon tyyliä kuin huumoria. Se on käyttäjän kannalta juuri sopiva haaste. Tradition ja trendin risteyskohdassa kulkee se sprezzaturan mentävä reitti, jota on mukava astella juuri penny loafereissa. Kolikot mukana, totta kai.

God, bättre, Bastin

No men hej. Kävin hiljattain päiväduunin Kauppalehti Option mantteli niskassa Tukholmassa Gantin PR-tilaisuudessa.

Gantin toimitusjohtaja Patrick Nilssonin haastattelu julkaistaan myöhemmin Optiossa ja toivottavasti juttu iskee, sillä keskustelu oli erittäin mielenkiintoinen. Vaikka reissun aiheena oli Gantin kiinnostava Couple Thinkers -sarja, sain mahdollisuuden Nilssonin haastattelun. Hän avaa haastattelussa Gantin mennyttä, tulevaa ja erityisesti tätä hetkeä.

Henkilökohtaisiin huippuhetkiin reissussa kuului Christopher Bastiniin törmääminen. Bastin on pieni jumala, joka työskenteli Gantilla kymmenisen vuotta ja loi mainetta Gantille ja itselleen myös USA:ssa. Gantilla hän johti ensin merkin paitaosastoa, kunnes sai oman projektin.

Gantin luovana johtajana Bastin oli Gant Ruggerin ja malliston sydän ja sielu. Bastin siirtyi freelanceriksi vuonna 2015, mutta välit Gantiin ovat edelleet hyvät, koska juhlissakin sanottiin skål. Option jutussa Patrick Nilsson kertoo myös, mikä on Ruggerin rooli Gantin uusissa suunnitelmissa.

Olen aina pitänyt Gant Ruggerista, vaikka mallistojen leikkaukset erityisesti takeissa eivät koskaan ole olletkaan minulle kaikkein suotuisimpia. Bastinin estetiikka on kuitenkin alusta asti ollut harvinaisen selkeää ja määrätietoista. Gant Rugger on East Coast -tribuutti, joka lainaa ja soveltaa Ivy Leaguen perintöä ollen silti moderni, yksinkertainen ja kaupallisen kaunis.

Nippelitietotaipuvaiset YMT-lukijat muistavat, että törmämäsimme Bastinin kanssa jo vuonna 2014 Rose Bowl Fleassa Pasadenassa.

IMG_4499

En ole ehtinyt kirjoittaa blogia pitkään aikaan, mutta ehkä Suomessa on edelleen yhden miehen tyyliblogin kokoinen aukko. Varmaa on, että se on motivoivaa, kun Bastin väittää muistavansa keskustelumme

Aikakin muuttuu: vuonna 2014 oli luontevaa ottaa kuva suunnittelijasta, vuonna 2017 vedetään tietysti selfiellä.

FullSizeRender (1)

Arrivederci, maestro

fullsizerender-20Amerikkalaisen GQ-lehden alkuperäinen ja aito The Style Guy, Glenn O’Brien, kuoli perjantaina New Yorkissa 70 vuoden iässä.

Glenn O’Brien oli esikuva monille. Minulle hän oli esikuva niin tyylin kuin kirjoittamisen suhteen: mies, joka ensimmäisenä leikkasi vakavasti otettavan tyylikirjoittamisen viiltävällä huumorilla ilman, että tyyliarvo heikkeni.

Glenn O’Brien kirjoitti GQ:ssa The Style Guy -palstaa vuosina 2000-2015, ja oli, kuten Jim Nelson GQ:n muistokirjoituksessa kirjoittaa ”a man who knew how to live life creatively”. Elämän mittainen tavoite meille kaikille.

Glenn O’Brien rakasti taidetta, New Yorkia, Italiaa, black watch -kuosia ja Belgian Shoes -kenkiä. Henkilökohtaisesti olen paljon velkaa miehelle, jota en suureksi harmikseni koskaan ehtinyt tavata. Kirjoituksissaan O’Brien sekoitti tyyliä, taidetta, tietoa ja huumoria. Koen edelleen sen olevan voittava kaava ja menestysresepti. On selvää, ettei Vapaa tyyli -kirjaa olisi olemassa ilman O’Brienin palstaa.

O’Brien oli kirjoittaja, joka työskenteli lehdissä kuten Interview, GQ, Details, High Times, Oui, ja Rolling Stone. Hän oli kirjailija (How to Be A Man ja Madonnan teos Sex), tv-juontaja, Barney’s New Yorkin luova johtaja, mahdollisesti malli The Rolling Stonesin Sticky Fingers -albumin kalsarikannessa. Hän aloitti uransa työskentelemällä Andy Warholin kanssa. Aitona esteetikkona ja tyyli-ihmisenä, O’Brien seurasi aikaansa minuutin tarkkuudella ja osasi sopeutua jokaiseen hetkeen.

The New York Times kirjoitti muistokirjoituksessaan:

”While Mr. Warhol famously quipped that in the future, everyone will be famous for 15 minutes, Mr. O’Brien apparently took this dictum and added a personal twist: For some 45 years, he seemed to be famous every 15 minutes, and always for something entirely different.”

Arrivederci, maestro.

 

 

Mickey

psy_kumctju-brandon-mowinkel

Älä kirjoita Donald Trumpista. Älä kirjoita Donald Trumpista. Tämä on blogi tyylistä ja tyylikkäistä miehistä ja välillä ihan vaan miehen elämästäkin. Älä kirjoita Trumpista.

Ei tulisi mieleenkään.

Maailmanpolitiikan tilanne saa minut melkein rikkomaan tyyliblogien kirjoittamattoman säännön ja avautumaan politiikasta.

Kirjoitan kuitenkin Mickeystä, koska mahdollisimman usein minun on kirjoitettava siitä, mitä on olla kunnon ihminen. Ehkä se sopii myös maailmanpolitiikan tilanteeseen.

Oleilin joskus entisessä elämässäni Berkeleyssä muutamina vuosina, muutamia kuukausia kerrallaan. Yksi reissuista ajoittui syksyyn 2008, jolloin Barack Obama voitti ensimmäistä kertaa presidentinvaalit Yhdysvalloissa.

Berkeleyn yliopisto on USA:n parhaita osavaltion yliopistoja ja maailman parhaita yliopistoja ylipäätänsä. Vain vähän Stanfordia parempi. Erinomaisuus tekee jo UC Berkeleyn kampuksesta paikan, jossa ideoita syntyy ja tarinoita sataa. Akateemisten suuruuksien lisäksi kampuksella vierailee paljon valtiomiehiä ja -naisia sekä omien alojensa neroja.

Eksyin Berkeleyssä kerran Robert Reichin luennolle Berkeleyn Doe Libraryssä. Title dropping sallittakoon: nykyään 70-vuotias Reich on taloustieteilijä, bestseller-kirjailija sekä Harvardin ja Berkeleyn professori. Poliittista taustaa riittää: hän toimi presidentti Bill Clintonin työministerinä 1993–1997, oli Obaman neuvonantaja ensimmäisen kauden alkuvuosina ja on amerikkalaisessa mediassa laajalti käytetty kommentaattori.

Berkeleyn Doe Libraryn hämärässä Reich puhui vapaamuotoisella luennollaan paljon teoriaa, mutta hänen puheesta jäi kuitenkin mieleen erityisesti yksi henkilökohtainen tarina.

Robert Reich on pieni mies. Humoristisin sanankääntein hän kertoi olleensa selvästi muita pienikokoisempi jo silloin, kun sillä oli jotain merkitystä – koulussa. Silmiinpistävä ominaisuus antoi ideoita koulukiusaajille, jotka ottivat nuoren Robertin silmätikukseen.

Koulussa oli kuitenkin eräs poika, joka pisti kiusaajajoukolle kampoihin. Puhelias Mickey kuului Suosittuihin tyyppeihin ja vaikka hänen ei missään tapauksessa olisi tarvinnut, otti Mickey alaluokkalaisen Robertin suojatikseen. Ikäeroa oli paljon, eivätkä he Reichin kertomukseen mukaan olleet parhaita kavereita, mutta Mickeyn ansiosta Robertista tuli coolin remmin maskotti. Mickeyn kädenojennus teki Robertin elämästä helpompaa. Jatkossa koulunkäynti ilmeisesti sujui, koska Reichista tuli professori ja ministeri.

Berkeleyn kampuksella Reich kertoi plyysisohvilla lötköttäville, shortseihin ja sandaaleihin pukeutuneille opiskelijoille, että yhteys Mickeyn kanssa katkesi, kun tämä jätti high schoolin. Kokemus siitä, että vahvempi ja voimakkaampi auttoi heikompaa jäi kuitenkin Reichin mieleen elämänohjeena. Auta heikompaasi ja teet kaikista vahvempia.

1960-luvun alussa Yhdysvaltojen etelässä elettiin pimeitä vuosia, joiden kaiku ei ole vieläkään vaiennut. Kesällä 1964 joukko nuoria pohjoisesta lähti taistelemaan mustien ihmisoikeuksien puolesta. Erityisesti erään Congress of Racial Equalityn yksikön matkat keskittyivät mustan väestön äänestysoikeuden varmistamiseen alueilla, joilla oli edistystä vastustavia voimia pelissä sheriffejä myöten. Olemme kaikki nähneet elokuvia aiheesta ja kyseisestä aikakaudesta. Jo mielikuvat ovat rumia. Reichin sanat tekivät niistä totta.

CORE-yksikön (Congress of Racial Equality) retket etelävaltioihin herättivät huomiota niin etelässä kuin pohjoisessa. Etelässä eleestä ei innostuttu.

Kesää 1964 kutsutaankin Freedom Summeriksi ja Mississippi oli Freedom Summerin vaikeinta taistelutannerta. Vanhat asenteet istuivat tiukassa. Etelän vaikeimpiin kuuluneisiin alueisiin Mississippin osavaltiossa lähti CORE:n joukoissa myös muutamia valkoihoisia avustustyöntekijöitä.

CORE:n työntekijöiden projektit kesällä 1964 vaihtelivat yleisistä (he järjestivät kursseja ja auttoivat mustia rekisteröitymään äänestäjiksi) yksityiskohtaisiin (samainen pohjoisesta tullut CORE-tiimi järjesti Meridianin kaupungissa Mississippissä boikotin kauppaan, jossa ei palkattu mustia työntekijöitä – ”Don’t shop where you cant’t work”).

Kesäkuussa 1964 Freedom Summer kärjistyi Philadelphian kaupungissa Mississippissä. USA:ta kuohuttaneessa tragediassa Klu Klux Klan murhasi kolme edellä mainittuja hankkeita organisoinutta CORE:n avustustyöntekijää.

Freedom Summer teki silloin 18-vuotiaasta Robert Reichista taistelijan demokratian puolesta. Yksi kolmesta Philadelphiassa murhatusta CORE-nuoresta oli 24-vuotias Michael Schwerner. Mickey ei koskaan ollut luovuttanut taistelua heikommassa asemassa olevien puolesta.

Vuonna 2017 Robert Reich kirjoittaa joka päivä aika paljon presidentti Donald Trumpista. Suosittelen lukemaan.

Menswearin rankka vuosi 2016

2016 ei ollut helppo vuosi menswearin ystävälle ja ostajalle. Mutta kun yksi tai kaksi aikakautta loppuu, yksi tai kaksi alkaa.

Helsingissä Harri siirtyi sivuun My o My THE MEN -kaupasta. Vaikka kaupan uusi suuntakin on erittäin hyvä, mestari on mestari.

Harrin siirtyminen kehitys- ja opetustehtäviin oli kova pala kuluttajalle, mutta tekee tietysti hyvää muotialan koulutukselle Helsingissä.

Viime viikonloppuna Tallinnassa kuulin, että tyylitaituri Aimar (yllä toinen oikealta) oli jättänyt Sfäärin. Onneksi myös juuri tällä viikolla alennusmyyntinsä aloittanut Sfäär on hyvissä käsissä, koska Henri (vasemmalla) jatkaa Aimarin saappaissa etelänaapurin ykköskaupassa.

Eikä siinä vielä kaikki. Myös Aimar jatkaa kulttuurityötä uudella alalla. YMT:n saamien tietojen mukaan Tallinnaan avataan pian Brewdog – jota vetää kukapa muu kuin ystävämme Aimar.