Category: Americana
Luovuudesta ja froteepyyhkeistä
”Creativity is seeing what everyone else has seen, and thinking what no one else has thought.” – Albert Einstein.
Amerikkalainen Mark McNairy on designer, joka haastaa pohtimaan luovuutta laajemmin. McNairyä on kutsuttu neroksi (juuri nyt edellisessä lauseessa siis), mutta häntä on myös syytetty huijariksi. Kriitikot väittävät McNairtyä pullistelevaksi stylistiksi, joka ei keksi mitään omaa.
Mitä luovuus on?
Jos Mark McNairy ja hänen alter egonsa McNasty saisivat vastata, luovuus olisi nimenomaan lainaamista, varastamista suorastaan ja jalostamista. Suurten visionaarien ja mestaridesignerien muotialalla tämä ajatus ei ole suuressa suosiossa. Ei ainakaan juhlapuheissa, joissa korostetaan pyhää lahjakkuutta.
Olen joskus sanonut, että kaikki on jo keksitty, mutta melkein mitään ei ole tehty hyvin. Wim Wenders pyörii saman ajatuksen ympärillä vähän hienostuneemmin:
“Nothing is original. Steal from anywhere that resonates with inspiration or fuels your imagination. Devour old films, new films, music, books, paintings, photographs, poems, dreams, random conversations, architecture, bridges, street signs, trees, clouds, bodies of water, light and shadows. Select only things to steal from that speak directly to your soul. If you do this, your work (and theft) will be authentic. Authenticity is invaluable; originality is non-existent. And don’t bother concealing your thievery – celebrate it if you feel like it. In any case, always remember what Jean-Luc Godard said: “It’s not where you take things from – it’s where you take them to.” –Wim Wenders
McNasty x Adidas Originals, 2014.
Tapasin Mark McNairyn Firenzen Pitti Uomossa kesällä 2012. Hän oli silloin jo stara, vaikka ei ihan niin iso stara kuin nyt. Kävelin Pitti Uomossa ympäriinsä ja eksyin hiljaisempaan sivurakennukseen, jossa oli hyvin pieniä standejä. Yhden kenkähyllyn vieressä kuikuili pieni mies. Mitä helvettiä, ajattelin, Mark McNairy!
Menin juttelemaan. McNairy oli äärimmäisen mukava. Puhuimme pitkään hänen tavastaan luoda uutta. Kirjoitin McNairystä jutun Kauppalehteen, koska silloinen tuottaja Markus Ånäs ymmärsi muodin päälle. Mielestäni oli jotenkin huikeaa, että Kauppalehdessä oli juttu McNastystä jo vuonna 2012.
Designerinä McNairyllä oli jo silloin kaksoisrooli, ja edelleen on. Päätöinään hän suunnittelee omalle New Amsterdam -merkilleen ja italialaisomistuksessa olevalle americanan klassikolle Woolrich Woolen Millsille.
Woolrich Woolen Mills AW 2013
McNairy kertoi suunnitteluprosessin alkavan eri merkeillä vähän eri tavalla. Woolrichillä on laaja oma katalogi, josta löytyy valtavasti perinteitä ja loistavia kaavoja. Isossa talossa hänellä on myös iso tiimi mukana. Suunnittelu on tietysti vahvasti myös johtamista. Woolrichillä kaupallisuus on pääosassa, kokeilla voi – ja hän todella aina kokeilee – mutta mallistossa on oltava myös varmempia vetoja.
Omalla merkillään hänellä ei ole rajoituksia. Mieleen jäi erityisesti tarina siitä, miten hän harhaili New Yorkin garment districtillä etsimässä kankaita. Moni suunnittelija aloittaa kankaista, mutta McNastyn maku on ehkä vähän poikkeava. Hän kertoi jahdanneensa nimenomaan I love New York -printeillä varustettuja t-paitoja, collegepaitoja ja pyyhkeitä. Siinä oli koko idea. Löytää paidat ja pyyhkeet ja ottaa sakset käteen. ”Ajattelin tehdä froteepyyhkeistä villatakkeja”, McNairy sanoi ja kurkisti silmälasiensa yli. Täysin pokkana.
McNairy on monella tapaa suosikkisuunnittelijani. Hänen oman merkkinsä kengät ovat tällä hetkellä suosikkikenkiäni (ja ne ovat siis usein hyvin perinteisiä englantilaisia kenkiä, jotka on tuunattu kieli poskessa). McNasty on Vapaa tyyli -kirjan hengen ruumiillistuma, moderni traditionalisti. Täydellisen röyhkeä ja kuitenkin amerikkalaista työläisperinnettä kunnioittava. Idea pyyhkeistä on tyypillistä McNastyä. Luovaa mielestäni. Ei niistä mitään hittiä tullut, mutta ideoita on pakko toteuttaa. Se on paras tapa saada niitä lisää.
Loppuun sananen viikonvaihteeksi:
If you’re not prepared to be wrong, you’ll never come up with anything original. – Ken Robinson
Teksti: Jani
Kuvat:
Mark McNairy – Jani
McNairy X Adidas – Mark McNairy New Amsterdam
Woolrich Woolen Mills AW13 – Woolrich Woolen Mills
Kengät – Caliroots.se
Pomon synttärit
Tämän puheen voisi kuunnella joka päivä, mutta varsinkin tänään. Hyvää syntymäpäivää, Bruce Springsteen (s. 23.9. 1949).
”When you listen to Bruce’s music, you aren’t a loser. You are a character in an epic poem about losers.”
”He empties the tank. Every time.”
Robin Williams – kiltein kuninkaista
Minulla on perinne Los Angelesissa. Kun perhe nukkuu, otan auton ja ajan Sunsetille. Usein parkkeeraan minne sattuu, sillä haluan nopeasti päästä perille. Parkkisakot eivät ole mielessä, kun kävelen sisään The Comedy Storeen. Stand-upia, vielä tosin vain yleisössä, aamuyöhön asti.
Nämä illat, yöt oikeastaan, ovat ikimuistoisia. Minulle ne ovat ehdottomasti yksi tärkeimmistä syistä, miksi Amerikka kiinnostaa. Viimeksi klubilla vahingossa eturivissä istuessani ajatus oli kirkas: olenpa todella elossa!
Legendaarisella klubilla amerikkalainen stand-up näyttäytyy suurenmoisena ihmiskokeena ja komediatradition jatkumona. Yksi Comedy Storen pikkulavoista – The Original Room – tunnetaan ”Amerikan vaativimpana”. Kyseisellä lavalla kokeneetkin esiintyjät saattavat epäonnistua. Mutta kun he onnistuvat…
Illan aikana lavalle nousee 10-20 koomikkoa, jokainen vartin kerrallaan. Naisia, miehiä, nuoria ja vanhoja. Hyviä ja loistavia. Ja aina jonkun sysipaska veto. Se kuuluu asiaan. Jännittävämmäksi asian tekee se, että ollaan Hollywoodissa. Osa esiintyjistä on matkalla ylöspäin, osa junnaa paikallaan ja väistämättä jotkut valuvat jo alaspäin – vaikkeivät tunnustakaan sitä. Komediaklubi on aina paikka, jossa yhden lauseen sisällä näkee karmeaa kärsimystä ja naurut räjäyttävää oivallusta. Hollywoodin klubeilla kaikki korostuu. Menestyksen mahdollisuus on suuri. Pettymyksen pelko on toisaalta karmea. Näissä uima-altaissa kahlataan aika syvällä.
Koomikot eivät ole onnellisia heppuja, se tiedetään. Hollywoodin illassa yksi laskee leikkiä siitä, että jälkeenjäänyt mies ahdisteli häntä lapsena. (Tarina on totta.) Toinen puhuu alkoholismistaan ja juo olutta. Kolmas laskee leikkiä huumeidenkäytöstä niin pitkään, että katsojan on pakko käydä ulkona tuulettumassa. Jokaisella tuntuu olevan joko päihdeongelma tai masennus. Useimmilla molemmat. The Original Roomissa pyöri myös Robin Williams, tosin aktiivisesti vain 1980-luvulla.
The Comedy Storen vakiokalustoon kuuluu koomikko Marc Maron, joka esiintyy klubilla lähes aina viikonloppuisin. (Olen pitkään halunnut nähdä Maronin livenä, mutta aina onnistunut missaamaan hänet. Mutta se on eri tarina.) Maronin sivuprojektista, WTF with Marc Maron podcastistä, on kasvanut hänelle päätyö. Konsepti on yksinkertainen: Maron haastattelee koomikkoja. Ohjelma on taianomainen. Haastattelijan ja haastateltavan välille syntyy jokin luottamus, josta pääsemme melkein salaa nauttimaan. Kaksi kollegaa keskustelee ja paljastaa pelkonsa. Maailman suurimmat koomikot kertovat kollegalleen kaiken. En tiedä parempaa kuunneltavaa.
Vuonna 2010 Maron haastatteli Robin Williamsia. Haastattelu on kuunneltavissa tästä, Maron postasi sen uudelleen Williamsin muistoksi. Jaksoon on lisätty Maronin tuoreet kommentit. Haastattelu oli virstanpylväs ohjelmalle, mutta myös monelle kuulijalle. Kuten Maron sanoo: ”it changed my life and many people’s lives perception of Robin Williams.”
Williamsin ja Maronin keskustelu on synkkää, avointa ja puhdistavaa. Elokuvassa Aladdin Williams esitti lampun henkeä ja improvisoi Hengelle jopa 40 eri ääntä. Tässä haastattelussa ääniä kuullaan vain yksi: hänen omansa. Maronin kanssa hänellä ei ole päällä tavallista roolia – tai rooleja. Ei yhtään imitaatiota, ei vitsejä. Hauskuuttaja on piilossa, äänessä on mies kertomassa elämästään. Aiheina masennus, komedia, huumeet, taide ja jokapäiväinen taistelumme. Jakso lienee ladatuin koko suositun podcastin historiassa. Suosittelen kuuntelemaan vaikka joskus työmatkalla tai lenkillä. Yritä löytää aikaa sille.
Haastattelu on nauhoitettu Williamsin kotona Marin Countyssä vuonna 2010. Molemmat koomikot olivat jo siinä vaiheessa taistelleet omien demoniensa kanssa pitkään. Williams puhuu ajasta, jonka vietti John Belushin ja kokaiinin kanssa Chateau Marmontissa maaliskuussa 1982. Williams lähti kotiin, Belushi jatkoi ja kuoli yliannostukseen seuraavana päivänä. Maron kertoo tajunneensa ylittäneensä huumeidenkäytössä jonkun rajan, kun diileri kieltäytyi myymästä hänelle lisää ja käski lähtemään bileistä kotiin. Williams puhuu vuoden 2006 repsahtamisestaan. Kuvaukset hiljaisessa Alaskassa johtivat siihen, että pikkupullo Jack Danielsia kehotti ottamaan ”vain yhden ryypyn”.
Robin Williamsin muistokirjoituksissa on korostettu muistelemaan hänen tuottamiaan nauruja. Se on oikein, sillä Williams tuotti niitä poikkeuksellisen paljon. Star quality on himoittu ominaisuus, mutta vielä erikseen on kyky nostaa jokainen elokuva jollain tapaa merkittäväksi omalla roolisuorituksellaan. Williamsilla oli sitäkin.
Williamsin muistokirjoituksissa on puhuttu myös masennuksesta. Se on koomikon tauti. Lavalta kirkkaiden valojen takaa ei näy kasvoja, vain hahmoja. Kaikki niistä eivät ole ystävällisiä. Masennuksen demonit ovat erityisen petollisia. Vaikka olisit voittamassa taistelun niitä vastaan, ääni pimeydestä voi aina huutaa, että et ole – olet häviämässä.
Ehkä Robin Williamsin kuolema koskettaa, koska hän oli poikkeuksellinen lahjakkuus, joka tuotti aina iloa muille. Ehkä se koskettaa, koska hän vaikutti olevan aidosti kiltti, empaattinen ja herkkä. En tiedä miksi, mutta se koskettaa.
Marc Maronin sanoin: ”We have to remember that Robin Williams is one of the greatest comedians ever, ever in the history of the world (…) He had all the things it takes to be a great comedic artist. He was sensitive, he was perceptive, he was empathetic. His mental agility was astounding. He was full of love. And he, by putting all the things out into the world, required that of us. And we felt it. (…) Robin Williams changed everything. (…) He was the king. (…) He did it all and he did it brilliantly.”
Tarina on niin tuttu. Kiltti, empaattinen ja paljon kätkevä sydän ei kestä. Melkein liian surullista. He was the king.
A word in English
YMT has been a Finnish style blog for one reason. I always felt that Finland needs all the talk about style it can get – in Finnish.
Every now and then Elina and I do get questions in English. And we’ve interviewed a couple of cool dudes in English. We even post randomly in English. Like now.
But writing in Finnish has been the rule and probably will still be the rule.
Yet magic happens when you break the rules. So let’s do a quick recap of YMT in English and feature our English-speaking friends. (All in all we are very grateful to have met such wonderful people.)
Summer break over – let’s do this.
Ben, a creative juggernaut from Los Angeles
”As far as my favorite fashion era goes I think early 20th century men’s wear, both formal and casual appeal to me because they had to serve the dual purpose of looking sharp in an emerging modern world. At the same time they had to be very functional in the natural environment, which still surrounded humanity at that transitional time.
They had to look good while being rugged and sturdy at the same time. That’s how I like my clothes.
An interesting side note is that my my great grandfather and his brothers sold Gold Rush era work clothes in San Francisco in the early 20th century. They competed with Levi’s. Funny enough that whole style is coming back here in Los Angeles.”
Alistair, a photographer from London
”Watching movies always influences what I wear for sure. Wes Anderson movies are a good example of this. Music I love but it doesn’t really affect the way I dress.”
Lincoln, a designer from Helsinki
”As long as you have an excuse – legitimate or not – you’re never overdressed for any occasion.”
Here’s a bonus style tip from Yuki Matsuda, founder and designer of Yuketen and Monitaly.
”I always try to wear something Native American.” Can you spot the Native American in his Pitti outfit from last summer?
Words: Jani
Images: Elina
Kolme puhetta valmistuneille
Tänään on suuri päivä kaikille valmistuville ja heidän perheilleen. Kirjoitan tätä Yhdysvalloissa, joten jaetaan juhlapäivänä kolme amerikkalaista valmistujaispuhetta.
Puheet eivät ole tärkeysjärjestyksessä, mutta jos katsot yhden, katso ensimmäinen. Varoitus: puheet ovat oivaltavia ja hauskoja, mutta yli 10 minuuttia pitkiä.
”Stay hungry. Stay foolish”. Steve Jobs puhui Stanfordissa vuonna 2005. Kolmesta tarinasta koostuu yksi vaikuttavimmista valmistujaispuheista. Valmistujaiset tai ei, Jobsin dramaattinen puhe kannattaa katsoa kerran vuodessa.
”There are few things more liberating than having your worst fear realized”. Conan O’Brien puhui unelmista ja pettymyksistä Dartmouthin yliopistossa vuonna 2011. Sanat pulppusivat miehestä, joka oli hiljattain kokenut uransa pahimman pettymyksen. Huumori siivittää syvällistä viestiä ja Conanin kuuluisaa sanomaa: be kind, work hard and amazing things will happen. Aina ei saa sitä, mitä haluaa ja mutta se voi olla parasta, mitä sinulle tapahtuu.
”You Are Not Special”. David McCullough Jr:n töksähtelevä puhe keräsi pari miljoonaa katselukertaa YouTubessa ja poiki puhujalle kirjadiilin. Puhe heijastelee amerikkalaista yksilökeskeistä ajatusmaailmaa, mutta selfieaikana se sopii meillekin. Valmistumisen hetki on vasta alku. Sinä et ole erityinen, sillä sitä me kaikki olemme. Vasta se mitä teemme, luo merkityksen.
Teksti: Jani
YMT: Ben
California is always a good idea. Los Angelesin Silver Laken, Los Felizin ja Echo Parkin alueilla on yhteinen estetiikkansa. Hipster on nykyään ruma sana, mutta on vaikea heittää tuota kolkkaa Los Angelesista mihinkään muuhunkaan lokeroon.
Nämä itäiset hoodit ovat kuitenkin uutta Los Angelesia parhaimmillaan. Pala länsirannikon Brooklyniä. Ne ovat kahviloiden, baarien ja luovan teollisuuden aluetta, jossa miehillä on parrat ja hatut, naisilla tatuointeja, Pabst Blue Ribbon (oikeastaan paikallisten pikkupanimoiden craft beer) virtaa ja kaikkialle pääsee polkupyörällä.
Silver Lakessa asuu myös Ben, jonka losfeliziläisen tyylin Elina hienosti vangitsi. Ben on 35-vuotias näyttelijä, tuottaja, kirjoittaja, ohjaaja, muusikko, DJ, yrittäjä ja hyväntekijä.
Ben puhuu paljon, mutta viisaita. Ja harvoin on yhteen YMT-postaukseen saatu näin paljon asiaa.
Vielä huomio: Benin perustamat hyväntekeväisyyshankkeet ovat Aim High ja Fresh Charities. Molemmat klikkauksen arvoisia, tsekkaa nekin.
Mikä sinua inspiroi tyylin suhteen?
Inspiraationa voi olla vaikkapa arkkitehtuuri suurissa kaupungeissa – tai erämaa. Vietän paljon aikaa molemmissa. Olen asunut vuosia Bay Arealla, New Yorkissa ja Los Angelesissa. Mutta olen myös asunut kaksi kuukautta putkeen erämaassa ja vuoristossa (High Sierra Nevada Mountains) sekä pitkiä aikoja myös Keniassa ja Tansaniassa.
Uskon, että näissä täysin erilaisissa ympäristöissä eläminen on ihmiselle täydellisen tasapainon tila.
Se kuvaa myös tyyliäni parhaiten. Haluan näyttää hyvältä kaupungissa, mutta useimmiten samat kamat, joilla erotun jossain tilaisuudessa kaupungissa toimivat myös erämaassa. Minulle tyyli ja käytännöllisyys kulkevat käsi kädessä.
Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että isoisäni isä piti veljiensä kanssa työvaatteiden kauppaa San Franciscossa 1900-luvun alussa, Suuren kultaryntäyksen aikaan. He kilpailivat Levi Straussin kanssa. Hauska yhteensattuma on, että sen ajan tyyli on nyt nousussa täällä Los Angelesissa.
Mitä tyylisääntöjä noudatat?
Pidän huolta siitä, että vaatteissa on kapea leikkaus – joko suunniteltuna ja räätälin korjaamana. Istuvuuden on oltava täydellinen. Ei liian kireä, ei liian löysä. Mietin myös paljon sitä, minkä jo omistamani vaatteen kanssa jokin uusi hankinta sopii. On tärkeää, että voin ottaa jotain kaapista ja se sopii aina muuhun asuun. Tämä pitää paikkansa erityisesti asusteiden, kuten hattujen, kellojen, aurinkolasien ja hanskojen kanssa.
Värien suhteen valitsen yleensä lämpimiä ja tummia sävyjä: maanläheisiä värejä, tummia violetteja ja sinisiä. Mutta sesongit pitää muistaa myös. Viininpunaista ja oranssia syksyyn.
Mitä tyylisääntöjä rikot?
En tiedä, onko tämä miehen tyylisääntöjen rikkomista, mutta minulla on tarkasti suunniteltu kokoelma koruja. Ja korujen käytössä on alasääntöjä. Korun on tultava minulle luonnollisesti, yleensä mukanani joltain seikkailulta. Suosikkirannekoruni sain tansanialaisessa kylässä. Koru on pronssia, eikä siinä ole juuri mitään designia. Se on karski ja miehekäs.
Ja pidän useasti kaulakorua, jonka sain Filippiineillä keskellä viidakkoa. Kyseisellä kaulakorulla on voimakas kulttuurinen merkitys sen alueen alkuperäisheimoilla. Vietin niissä maisemissa lapsuuteni viisi ensimmäistä vuotta.
Eli jos pidän koruja, niiden on löydettävä minut ja sovittava myös tiettyyn esteettiseen kehykseen.
Ketkä ovat tyyliesikuviasi?
Errol Flynn, Steve McQueen, Robert Redford, Paul Newman, The Rat Pack. Nick Woosterilla on loistava tyyli. Andre 3000, Mos Def. Ja totta kai, kuvitteellisista hahmoista James Bond ja Bruce Wayne.
Miten asuinpaikkasi Los Angeles vaikuttaa tyyliisi?
LA:ssa paistaa aina aurinko ja siksi aurinkolasit ovat täällä tärkeämmät kuin esimerkiksi New Yorkissa. Suosikkini ovat klassiset Ray-Banit tai pyöreämmät, 1940-luvun tyyliset lasit.
Pyrin aina pukemaan päälle kevyitä materiaaleja. Onneksi talvella on iltaisin vähän viileämpi, joten voin panostaa kerroksiin. Kerrospukeutumista tulee täällä ikävä. Takki on suosikkivaatteeni ja sitä ei täällä usein tarvitse.
Los Angelesissa on paljon art deco -rakennuksia ja kaupungin tunnelma on klassinen. Asun Los Felizin alueella, jossa monet Hollywoodin kulta-ajan tähdet asuivat. Minusta siellä asuvana minulla on vastuu pitää tyylistäni huolta, tietty taso pitää olla. Keep it clean. Keep it classy. Se vain näyttää paremmalta.
Mistä yleensä hankit vaatteesi? Olisiko sinulla suomalaisille lukijoille vinkkejä esimerkiksi nettikaupoista?
En osta mitään nettikaupoista. Käyn LA:ssa Wastelandissä ja Crossroadsissa. (Huom. Wasteland netissä vain naisten kauppana.) Erityisesti Wastelandistä löytyvät kaikki miesten huippumerkit – ja kaikki siitä käytettyä ja vintagea, mutta erittäin laadukasta kamaa. Kaikki, mitä myydään Barney’sillä, löydän ne Wastelandistä. Ja osa uutenakin. Pitää vain tietää, mistä etsiä. 🙂
Mikä on mottosi?
Aim High. Stay fresh. Be creative.
Kiitos Ben!
Kuvat: Elina
Teksti: Jani
YMT: Mr. T
Miten Chez Dominiquen kokista tuli valokuvaaja? Entä miten Tuukka Koski päätyi kuvaamaan maailman cooleimman suklaabrändi Mast Brothersin kirjan? Ja miten All About Everything liittyy tähän kaikkeen?
Tuukka Koski tunnetaan tummasävyisistä ja intensiivisistä kuvistaan, jotka ovat menestyneet sekä meillä että maailmalla. YMT:n Elina kuvasi kollegaansa talvisen vaaleissa maisemissa Helsingissä ja räjäyttää pankin. Tummia sävyjä ei nyt ole, mutta intensiivisyyttä on.
Koski on luonut 2000-luvulla uraa valokuvaajana sekä Suomessa että USA:ssa. Erityisesti ruokakuvistaan tunnettu valokuvaaja on muuttamassa vakituisesti New Yorkiin.
Sitä ennen Yhden miehen tyyli kysyy ja Tuukka vastaa!
Miten Chez Dominiquen ja Postresin kokista tuli valokuvaaja?
2000-luvun alussa alkoi tulla ihan uudenlaisia keittokirjoja, joissa kuvilla oli voimakkaampi rooli. Erityisesti mieleen jäi yksi Michel Bras’n kirja. Ei sillä ehkä nykyään ole samanlaista wow-efektiä, mutta 2000-luvun alussa tämä uusi suuntaus teki kovan vaikutuksen nuoreen, yliväsyneeseen kokkipoikaan.
Miten uusi urasi alkoi? Mikä oli ensimmäinen duunisi?
Aloitin kuvaamisen ihan nollasta 2000-luvun alussa. Vuonna 2007 lopetin kokin hommat. Ja nyt tulee seitsemän vuotta valokuvaajana.
Ensimmäinen iso duunini oli Saku Tuomisen kanssa tehty pastakirja Aglio & Oglio. Se oli mun uran lähtökohta ja olen siitä edelleen ylpeä. Nykyisin puoli vuotta vanhatkin duunit saattaa tuntua vanhoilta, mutta tämä kirja on kestänyt aikaa yllättävän hyvin.
Olet kuvaajana itseoppinut. Millaisia uhrauksia se on vaatinut?
Koko urani on perustunut jääräpäiseen tahtoon päästä johonkin tiettyyn pisteeseen. En ole käynyt mitään kouluja. Olen lyönyt päätä seinään niin paljon, että pää on mennyt läpi seinästä. Monta kertaa on saanut vähän ihmetellä. Ja onneksi kollegat ovat auttaneet. Erehdyksen kautta hyvin moni asia on auennut.
Työskentelet paljon USA:ssa, erityisesti New Yorkissa. Kaupunki on monella alalla – sekä symbolisesti että konkreettisesti – se vaativin paikka. Jos menestyy siellä, niin menestyy kaikkialla. Mikä merkitys New Yorkilla on sinulle?
Alun perin se lähti ihan omasta kiinnostuksesta. New York oli hyvä kaupunki mun omille kiinnostuksen kohteille: polkupyörille, tatuoinneille ja musiikille. Kävin siellä lomalla ja fiilistelemässä tiettyjä tatskaajia, pyöräkauppoja ja keikoilla. Lopulta tykästyin kaupunkiin niin paljon, että ajattelin: haluan tehdä töitä täällä.
Luovalla aloilla kilpailu voi olla järkyttävän kovaa. Aseman vakiinnuttaminen New Yorkissa vaatii läsnäoloa ja intensiivistä duunia. Miten vaikeaa kontaktien luominen on?
Kun hain duunia, aluksi vain yritin saada tapaamisia. Laitoin kaikki verkot vesille ja otin yhteyttä kaikkiin mahdollisiin agentuureihin. Ja ei niistä tullut ikinä mitään vastauksia.
Oli erityisesti yksi agentti, josta olin tosi kiinnostunut. Olin häneen yhteydessä parikin vuotta, mutta en saanut mitään kontaktia. Se pitää muistaa New Yorkista, että vaikka siellä saa tehdä juttuja isosti, ei se onnistumistenkaan jälkeen pelkkä lottovoitto ole. Samaa puurtamista tarvitaan.
Lopulta mulla oli New Yorkissa muutama asiakas, jolle kävin aina silloin tällöin kuvaamassa. Sitten yhtäkkiä agentti, jota olin havitellut, niin laittoikin mulle meiliä: Olen seurannut tekemisiäsi jo jonkin aikaa. Meidän pitäisi varmaan tavata.
New Yorkissa Tuukka Koski on tehnyt myös yhden tunnetuimmista jenkkiprojekteista. Yhteistyö brooklyniläisen suklaatehtaan eli Mast Brothersin kanssa on synnyttänyt kuvamateriaalia markkinointiin, lehtijuttuihin ja kirjaankin.
Se on loppujen lopuksi hänen kohdallaan johtanut myös oman, suomalaisen suklaafirman eli Levyn perustamiseen.
Mitä Mastin veljeksiin tulee, he näyttävät brooklyniläisen hipsterin protyypeiltä. Glamourin sijaan Rick ja Michael Mast ovat gourmet’n uranuurtajia.
The New York Times kuvailee Masteja seuraavaan tapaan: ”Rick and Michael Mast, bearded food-loving brothers from Primghar, Iowa, may look more like prairie settlers than urban food pioneers. But Mast Brothers chocolate, made in Williamsburg, Brooklyn, since 2007, has been on the cutting edge of the craft food movement since the start.”
Miten Mast Brothers -yhteistyö alkoi?
Hyvä ystäväni Kim oli vuonna 2010 muutaman kuukauden Thomas Kellerin Per Se –ravintolassa (kolme Michelin-tähteä blog. huom.) töissä. Hän puhui, että siellä käytetään tällaista Mast Brothersin suklaata. Olin New Yorkissa ja Kimin vapaapäivänä menimme katsomaan suklaatehdasta.
Se oli aikaa ennen kuin heillä oli mitään kauppaa. Tehdas oli vain auki lauantaina ja siellä pidettiin jotain tastingejä. Meininki oli tosi epämääräistä. Jätkät siivoili lounastauon jälkeen ja sanoi: ei tämä ole auki.
Samoihin aikoihin pitchailin vielä juttuja Glorian Ruokaan ja Viiniin. Ehdotin heille, että tekisimme jutun Mast Brothersista. He kiinnostuivat siitä. Soitin tutulle suomalaiselle toimittajalle. Sovimme tapaamisen, ja teimme jutun.
Eli yhteistyö alkoi yhdestä keikasta?
Sitä kautta pääsimme puheisiin. Keikalla jäin tietysti suustani kiinni Rickin ja Michaelin kanssa. He kysyivät: mistä suomalainen tietää tällaisen firman? Mainitsin kaverini Kellerillä ja sen, että olen itsekin ollut jonkin sortin kokki ja tiedän jotain aiheesta. Seuraava kysymys kuului: mitä teet elokuussa?
Lopulta Koski päätyi Brooklyniin suklaatehtaaseen harjoitteluun. Suklaatehtaan johtajaa hänestä ei tullut, vaikka sitäkin duunia tarjottiin. (Hänen suomalaisesta kaveristaan muuten tuli, Kosken suosituksesta). Yhteystyö Mastien kanssa jatkuu edelleen.
Tunnettu ja luovien alojen sisällä ihailtu asiakas on auttanut Koskea luomaan lisää kontakteja ja saamaan uusia asiakkaita New Yorkissa, tulevassa kotikaupungissaan.
Puhutaan lopuksi miesten tyylistä. Mitä kauppoja suosittelisit New Yorkissa?
Freemans Sporting Club, jossa on bespokepukuja, mutta kamoja myös eri hintaluokissa. Ostan täältä paitoja, takkeja ja housuja.
Heidän bespokepukunsa maksavat 5–7000 dollaria. Mutta he ovat lanseeranneet myös The Freeman Suit -malliston, jonka mainoskuvat minut palkattiin ottamaan. Malliston puvut on edullisemmasta kankaasta. Freeman on ikään kuin ”puoli mittatilauspuku”. Hinta on karkeasti jotain 1200 dollaria.
Sen lisäksi tietysti Dave’s New York, joka myy muun muassa Carharrtia ja Red Wingin kenkiä.
Viimeinen kysymys: mitä saitteja suosittelet?
Käytän itse vain Facebookia. Tai no, Google ja Facebook. Ne on ainoat nettisivut, joilla käyn.
Kosken seuraava haastekin liittyy New Yorkiin, mutta uudella tasolla. Hän on lanseeramassa muutaman kollegansa kanssa perustamaansa All About Everything -kollektiivia USA:n markkinoille. Tsekkaa loput Googlesta ja Facebookista.
Kiitos haastattelusta, Tuukka!
Teksti: Jani
Kuvat: Elina
Next up: Tuukka
Tuukka Koski on yksi tämän hetken kiinnostavimpia valokuvaajia Suomessa. Huippukokin duunin huippuvalokuvaajan hommiin vaihtanut Tuukka valtaa nyt jalansijaa New Yorkissa ja USA:ssa sekä omalla nimellään että All About Everything -kollektiivin kanssa.
Intensiivisyyden vangitseminen vaikuttaviin kuviin onnistuu myös Elinalta, joka otti Tuukasta upean sarjan.
Juttelimme Tuukan kanssa valokuvaamisesta, luovuudesta, tyylistä ja niistä kahdesta nettisivusta, joilla hän käy. Koko haastattelu tulee blogiin myöhemmin tänään kun se on valmis.
Teksti: Jani
Kuva: Elina
Alussa kaikki on mahdollista
Maanantai on hieno päivä, sillä maanantaina kaikki on mahdollista! Tiistai – no se on jo toinen juttu.
Jos viikon alku kuitenkin tuntuu haastavalta, muista tämä yllä oleva kuva. Kutsutaan sitä vaikkapa maanantain äijämäiseksi rohkaisukuvaksi. Olkoon kuva muistutus siitä, että kaikkien pitää aloittaa jostain.
Harley Davidson on nykyään kuuden miljardin dollarin bisnes. Kuvassa on HD:n ensimmäinen tehdas. Pieni tönö, joka ei näytä juuri miltään ja kuitenkin kätkee jo sisälleen kaikki mahdollisuudet. Samaa ajatusta kannattaa soveltaa viikon, päivän ja yksittäisen projektin starttiin. Alku on aina mahdollisuus.
Kuvakaappaus on mainion HUH:in sivuilta.
Teksti: Jani
Pendleton ja Pohjois-Kalifornia
Mikä on kauneinta Kaliforniassa? Yksi sanoo aurinko, toinen äänestää automatkaa Highway ykkösellä Los Angelesista San Franciscoon ja kolmas puhuu epämääräisestä vapauden tunteesta, joka tekee äärettömän onnelliseksi.
Minä vastaan kliseellä: rakastan siitä, että ihmiset aloittavat spontaanisti juttelemaan toisilleen. Ihmiset ovat kiinnostuneita toisistaan ja haluavat jakaa ajatuksiaan kaikesta. Ihme jengiä.
Olin vaimon ja tyttären kanssa St. Helenassa helmessä eli Gott’sissa hampurilaisilla, kun Jeffrey avasi keskustelun. Jutustelu Jeffreyn ja hänen tyttöystävänsä Kellyn kanssa kääntyi nopeasti syvälliseksi. Pian pohdimme amerikkalaisen Pendleton-tehtaan laatutuotteita ja yrityksen historiaa. Aina sama juttu!
Pendleton on yksi amerikkalaisimpia brändejä ja heidän paitansa loistava valinta NorCalin viileisiin iltoihin, minkä Jeffrey tiesikin. Tyylikäs kaveri!
Pendleton on vuonna 1863 perustettu yritys Portlandista, joka tekee kaikkea flanellipaidoista huopiin ja iPad-koteloihin. Kyseessä on eräänlainen ”Oregonin Marimekko”. Brändillä on pitkä ja arvokas historia, mutta sillä on myös ollut tiettyjä haasteita pysyä relevanttina muuttuvassa maailmassa.
Yhtä kaikki, Pendletonin rikkauksia ovat laaja kuosikatalogi ja kotimaiset tehtaat.
Mitä opimme tästä?
Yksi: Jeffrey ja baarimikkotyttöystävänsä olivat äärimmäisen mukavia ihmisiä. Juuri sellaisia, joiden kohtaaminen nostaa satunnaisen hampurilaispysähdyksen uudella tasolle.
Kaksi: aina kannattaa puhua ihmisille ja olla valmiina olemaan läsnä.
Kolme: uusien Pendletonien helmaan on kirjattu kuosin alkuperäisvuosi. Hieno tapa kunnioittaa historiaa!
Kiitos Jeffrey!
Teksti ja kuvat: Jani
Yhden miehen tyyli 