Category: Uncategorized
Luukku 1: Kirjoittamisesta
Kirjoitin viime joulukuussa tyylin joulukalenteria. (Tein henkilökohtaisen ennätykseni prokrastinaation välttelyssä: kaksikymmentäneljä päivää ja kaksikymmentäneljä postausta putkeen.)
Se oli monestakin syystä mahtavaa. Ei vähiten saamani palautteen ja yllättävän tuotteliaisuuteni takia. Totta kai haluan jatkaa tänä vuonna – ja vieläpä laajemmasta teemasta.
Tämä ei olisi miesten tyyliblogi, jos en säännöllisin väliajoin kirjoittaisi Ernest Hemigwaystä. Nyt ei käsitellä kirjoituskoneita, nyrkkeilyä, sotaa, paidattomana poseeraamista, metsästystä, kalastusta, rommia, kissoja, partaa tai edes. Ei Kuubaa, vanhuksia, merta tai Pariisia. Puhutaan puheista.
Olin viime lauantai-iltana syntymäpäiväjuhlissa. Erityistä oli se, että ihmiset pitivät upeita puheita. Ei mitään maratoneja, vaan huimia kuvia siitä, mitä on olla hyvä ystävä. Juhla kosketti minua valtavasti. Olin näillä synttäreillä yksin, mutta parhaimmat ystäväni ovat ihmisiä, jotka rakastavat puheita. Ja osaavat pitää upeita sellaisia.
Ernest Hemingway kirjoitti puheen saadessaan kirjallisuuden Nobelin vuonna 1954. Tässä sinulleYMT:n joulukalenterin ensimmäisestä luukusta: 61 vuotta vanha puhe.
Hemingway ei sairauden takia itse pystynyt olemaan Tukholmassa vastaanottamassa palkintoaan. Puheen piti USA:n Ruotsin-suurlähettiläs John C. Cabot.
Puhe iskee lujaa, kuten Hemingwaylle sopii. Se on lyhyt, kuten Hemingwaylle sopii.
Minuun osui erityisesti kohta kirjoittamisesta. Kirjoittamisesta ja yksinäisyydestä.
“Writing, at its best, is a lonely life.”
Puheessa pusketaan ajatukseen, että kirjoittajan pitäisi aina uutta aloittaessaan tavoitella jotain, mitä kukaan muu ei ole saavuttanut tai missä kukaan muu ei ole onnistunut. On aina mentävä kohti jotain tavoittamatonta ja siksi tavoittelemisen arvoista haastetta.
“How simple the writing of literature would be if it were only necessary to write in another way what has been well written.”
Inspiraationa tälle ensimmäiselle luukulle on ollut mahtavan Maria Popovan Brain Pickingsin postaus Hemingwayn puheesta ja kirjoittamisen yksinäisyydestä.
Hemingwayn puhe kokonaisuudessaan:
”Having no facility for speech-making and no command of oratory nor any domination of rhetoric, I wish to thank the administrators of the generosity of Alfred Nobel for this Prize.
No writer who knows the great writers who did not receive the Prize can accept it other than with humility. There is no need to list these writers. Everyone here may make his own list according to his knowledge and his conscience.
It would be impossible for me to ask the Ambassador of my country to read a speech in which a writer said all of the things which are in his heart. Things may not be immediately discernible in what a man writes, and in this sometimes he is fortunate; but eventually they are quite clear and by these and the degree of alchemy that he possesses he will endure or be forgotten.
Writing, at its best, is a lonely life. Organizations for writers palliate the writer’s loneliness but I doubt if they improve his writing. He grows in public stature as he sheds his loneliness and often his work deteriorates. For he does his work alone and if he is a good enough writer he must face eternity, or the lack of it, each day.
For a true writer each book should be a new beginning where he tries again for something that is beyond attainment. He should always try for something that has never been done or that others have tried and failed. Then sometimes, with great luck, he will succeed.
How simple the writing of literature would be if it were only necessary to write in another way what has been well written. It is because we have had such great writers in the past that a writer is driven far out past where he can go, out to where no one can help him.
I have spoken too long for a writer. A writer should write what he has to say and not speak it. Again I thank you.”
Teksti: Jani
Kuva elokuvasta La Grande Bellezza. Katso se.
Jäähyväiset kesäkengille
Ostin heinäkuussa kengät, joiden takia harmittaa, että syksy on näin pitkällä. Älä ymmärrä väärin: pidän Red Wingeistäni ja Bean Bootseistani. Ja kyllähän kesäkin tulee taas, mutta harmittaa silti. En ehtinyt pitää näitä tarpeeksi.
Kesäkengät löytyivät heinäkuussa Vico Equensesta, joka sijaitsee maalipotkun päässä Napolin eteläpuolella. Vico Equense on juuri sellainen kylä, jossa Lahjakas Herra Ripley olisi voitu kuvata. (Kuvattiin lähellä.)
Kylästä on vaikea löytää supermarkettia, mutta erilaisia käsityöläispajoja riittää. Napoli on kaupunki, jossa muiden perinteiden lisäksi arteesaaniperinne on voimissaan. Aluksi en silti pitänyt silmiäni auki.
Olimme kylässä viisi yötä ja ohitin kenkäkaupan joka ilta. Aluksi en edes huomannut, että se on kenkäkauppa. Tai ehkä huomasin, mutta kauppa näytti ”turistipaikalta”. Jokainen meistä on joskus ääliö, nyt oli minun vuoroni. Kylässä ei ollut turistipaikkoja – eikä juuri turistejakaan.
Puolustuksekseni totean, että yleensä ohitin kaupan iltaisin, kun olin niin nälkäinen, että en nähnyt kunnolla eteeni. Paluumatkalla kädessä oli gelato ja Italian kuumassa illassa siinä on ihan tarpeeksi katsomista.
Viimeisenä päivänä Vicossa ohitin paikan aamulla. Kurkkasin sisään.
Kyse ei ollutkaan kenkäkaupasta. Kyse oli yhden miehen kenkätehtaasta. Signor Vanacore tekee takahuoneessa kenkiä ja etuhuoneessa hänen vaimonsa myy niitä. Perheyritys on eteläitalialaiseen tapaan erittäin perinteinen. Nykyinen herra Vanacore on kengäntekijä neljännessä polvessa. Seinällä oli todisteena muotokuvatkin: isoisoisä, isoisä ja isä Vanacore. Nykyinen Vanacore oli muokannut bisnestä sen verran, että hänellä ei ollut viiksiä.
Tämä tietysti muuttaa asioita. Yhtäkkiä kengät alkavat kiinnostaa. Napoli, käsityöläiset, Dickie Greenleaf, heimitäsloafereitatäälläon!
Minkälaisia kenkiä täällä oikein tehdään? ”Sellaisia kuin haluatte”, vastaa rouva.
Ilmeisesti Italiassa käsityöläisen ammatilla voi vielä elää. Ainakin haluan uskoa niin. Vanacoret tekevät omien sanojensa mukaan enimmäkseen nahkaisia narusandaaleja naisille ja myyvät niitä Portofinossa sekä läheisillä Caprin ja Ischian saarilla. Venäläiset ja amerikkalaiset turistit ostavat niitä kassikaupalla. Naisille menee sandaaleja, miehille tehdään kaikkea legioonalaissandaaleista penny loafereihin. Kauppoihin kenkiä tehdään valmiina, Vico Equensen liikkeessä asiakas pääsee luomaan itse. Millainen pohja, mitä nahkaa ja niin edelleen.
Olin myyty. Ja ihan rikki. Olin asioilla lähtöpäivänä. Ei varmaan enää parissa tunnissa ehdi kokonaan itse suunniteltuja kenkiä tekemään? Ei ehdikään.
Jouduin valitsemaan valmiit. Päädyin mokkasiineihin omituisella, mutta sillä hetkellä kiinnostavalla twistillä.
Entä hinta? Kengät mallia Made in Italy, ja ainakin suurimmaksi osaksi Made in Vico Equense.
”50 euroa”, sanoo rouva. En tiedä, mitä ajatella.
Juttelin asiasta myöhemmin helsinkiläisen kauppiaan kanssa. Hän sanoi, että vaikuttaa mahdottomalta. Ja kuitenkin siellä se Signor Vanacore varmaan tälläkin hetkellä takahuoneessa leikkaa mokkaa muottiin ja tekee kenkää päivästä, illasta ja vuodesta toiseen, kuten jo isoisoisoisä teki. Ehkä tämä oli tehtaanmyymälä. Ehkä hinta selittyy sillä.
Koinko vahvan lomaromanssin vai ostinko hienot käsintehdyt kengät Napolista? Se jää nähtäväksi.
Kenkien valinnassa panostin klassiseen väriin ja nahkaan, mutta päädyin lopulta mahtavaan mutanttiin, jota Sonny Crockett arvostaisi. Otin mokkasiinin penny loafer upperilla ja car shoe -henkisillä pohjilla. Ensi kesää odotellessa.
Voitko kuvitella?
Kirjoitin viime vuonna Vapaa tyyli -nimisen tyylikirjan ja jostain käsittämättömästä syystä onnistuimme houkuttelemaan Rami Niemen kirjan kuvittajaksi. Tavoitteena oli luoda humoristinen, tyylikäs ja ajaton kuvitus. Onnistuimme, sanon.
Jos sinulla on mahdollisuus saada Rami Niemi kuvittajaksi, ota Rami Niemi kuvittajaksi.
Kirjoitan kuvittaja-aiheesta säännöllisesti, jotta pystyn taas jakamaan Niemen kuvituksia bloginkin puolella. Kukapa ei tekisi niin.
Tällä kertaa perusteena on ajankohtainen päivitys.
Rami Niemeä – ja kymmeniä muita lahjakkuuksia – edustaa Suomessa Agent Pekka. Ja Agent Pekka on juuri päivittänyt nettisivunsa. Jos etsit loistavaa kuvittajaa, sen löytäminen on entistä helpompaa.
Jani
Style Guy sai potkut
Keskustelin juuri tänään kollegani kanssa siitä, miksi kirjoittaa tyylistä. Vastaukseni oli vaistomainen. Koska Glenn O’Brien tekee niin.
Ja sitten tuli tämä uutinen: The Style Guy eli Glenn O’Brien on saanut potkut amerikkalaisesta GQ-lehdestä. ”Seuraaja” on jo nimetty. Eipä siitä sen enempää. Style Guy uudelleenbrändääminen on loukkaus.
Tilanne on sama kuin Leijonien MM-kisapeleissä Juhani Tammisen sijaan muu kekkuloisi Don Tami -kaulaliina kaulassa ja tekonurmibleiseri päällä laukomassa totuuksia suoraan syötöstä.
Outoa, kuten nelivuotias tyttäreni sanoisi.
Glenn O’Brien loi Style Guy -käsitteen ja kirjoitti GQ:n tyylipalstaa 15 vuotta. Hän oli tyylipalsta.
Vielä viime vuonna hän teki kokonaisen GQ-numeron yksinään – myyntiargumentteina olivat Style Guy -viisaudet ja pettämättömän pragmaattinen tyylitaju. O’Brien lanseerasi humoristisen otteen tyylistä kirjoittamiseen. Ei vastausta ilman hyvää one-lineria! Kirjoittaja ja kriitikko, O’Brien on newyorkilainen legenda, joka oli edellisessä elämässään underground-tv:n pioneeri ja kuului Andy Warholin Factory-jengiin.
”Olen nauttinut huikeaa menestystä 15 vuotta jostain, minkä olen luonut yksin ja nyt he yrittävät saada tilanteen näyttämään siltä, etten ole tarpeeksi moderni tai että heidän on vaihdettava nuorempaan – se on täysin epärehellistä. Tosiasiassa kyse on siitä, että he haluavat halvempaa […]. Gentlemen? I don’t think so”, vain hiukan katkera O’Brien kommentoi Four Pins -blogille.
En tiedä, mitä sanoa. Olen oppinut Glenn O’Brieniltä paljon. Belgian shoes, hihattomien paitojen käyttäminen julkisella paikalla, sukkien väri, puvun väri rannalla vietettäviin häihin ja sadat muut pienet valinnat ovat lastenleikkiä Style Guyn lukijoille.
O’Brien on Vapaa tyyli -kirjan epävirallinen oppi-isä, etäprofessori.
Kysymys: pitääkö sukkien värin sopia housuihin vai kenkiin?
Vastaus: sukkien värin tulee sopia sinun persoonallisuuteesi.
Kun kirjoitin Vapaa tyyli -kirjan, oli itsestäänselvää, että kirjan ensimmäinen lainaus on käytännöllisen, yllättävän, humoristisen ja pettämättömän tyyliniekan kynästä. Kiitos, Glenn O’Brien.
”Kun tyyli on saatu hiottua täydelliseksi, on aika romuttaa se.”
Teksti: Jani
Hyvä italialainen
Puoliksi kesälomaa suunnitellen ja puoliksi kehuttuun italialaiseen vaatemerkkiin tutustuen, katsoin Caruson lyhytelokuvan The Good Italian. Tyyli lainattu Wes Andersonilta (ok, paljon), viiniä ja prosciuttoa, yksi hieno sininen puku ja huonoa onnea, joka johtaa hyvään. Kuulostaa täydelliseltä lomalta.
”La nostra è una terra che sorprende…”
Buone vacanze!
Tyylikuvitus: miten pukeutua kesään?
Sir Paul Smithiä lainaten: inspiraation voi löytää mistä tahansa.
Tämä onkin pukeutumisen suhteen yksi tärkeimmistä vinkeistä. Tiedon kartuttaminen jatkuu aina, ja ideoita voi saada yllättävistäkin lähteistä.
Harvemmin sitä esimerkiksi katselee piirroskuvia pukeutumisvinkkien toivossa, mutta tokiolaisen kuvittajan Akira Sorimachin kuvituksissa on erityisen tyylikäs ja opettavainen viiva. Aiemmin Sorimachi on kuvittanut kampanjoita muun muassa Beamsille ja Barneysille. Tuorein työ korjaa potin.
Asustevalmistaja Drakes of Londonin kesän 2015 look book kukkii Sorimachin kuvituksesta. Travel and Relaxation -kampanjan päähenkilön tyyli ei petä lomallakaan. Hän saattaa olla ”vain piirretty”, mutta kelpaa silti esikuvaksi kenelle tahansa.
Drakesin asusteita löytyy ainakin MR PORTERin alennusmyynnistä.
Teksti: Jani
Metsästäjä ja keräilijä
Olen puolihuolimattomasti aloittanut uuden keräilyharrastuksen. Hei. Olen Jani, keräilen vanhoja linkkuveitsiä.
Bill Murray ja Montana Cooler
Kun Bill Murray puhuu, kaikki kuuntelee:
”I learned how to drink champagne a while ago. But the way I like to drink champagne is I like to make what we call a Montana Cooler, where you buy a case of champagne and you take all the bottles out, and you take all the cardboard out, and you put a garbage bag inside of it, then you put all the bottles back in and then you cover it with ice, and then you wrap it up and you close it. And that will keep it all cold for a weekend and you can drink every single bottle. And the way I like to drink it in a big pint glass with ice. I fill it with ice and I pour the champagne in it, because champagne can never be too cold. And the problem people have with champagne is they drink it and they crash with it, because the sugar content is so high and you get really dehydrated. But if you can get the ice in it, you can drink it supremely cold and at the same time you’re getting the melting ice, so it’s like a hydration level, and you can stay at this great level for a whole weekend. You don’t want to crash. You want to keep that buzz, that bling, that smile.”
Ministä maksimiin
Sir Paul Smith on siirtynyt Ministä kovempiin aineisiin ja suunnitellut Land Roverille maasturin. Tekniset tiedot: Smith käytti kaikkiaan 27 eri väriä.
Ei jälleenmyynnissä, kertovat englantilaiset. Täytyy siis jatkossakin tyytyä Uberiin.
Ei se mitään. Haluaisin, että Paul Smith ottaisi työnsä tosissaan ja suunnittelisi uusiksi Tappajahain poliisipäällikkö Brodyn auton eli vuoden 1975 Chevy K5 Blazerin.
Se oli vitsi, auto on täydellinen.
Teksti: Jani
Vapaa mies New Yorkista
David Coggins on newyorkilainen kirjoittaja. Hänen tekstejään on julkaistu muun muassa Esquiressa, Interview’ssa ja Wall Street Journalissa. Lisäksi hän on vuosia vastannut amerikkalaista hegemoniaa vahvistavan A Continuous Lean -blogin parhaista teksteistä.
Kirjoittajana Cogginsin vahvuus on tyylitaju. Samaa hillittyä ja rosoista arvokkuutta voi sanoa olevan hänen pukeutumisessaan. Satunnaiselle suomalaiselle blogilukijalle Cogginsin todellinen arvo on olla uskottava tyylihenkilö. Hän pukeutuu tweediin, vakosamettiin ja neulekravatteihin, polttaa sikareja ja juo viskiä.
Coggins saattaa olla Wes Andersonin elokuvien henkilöhahmo. Ilmeisesti hän on todellinen henkilö.
Nyt Coggins on valjastettu newyorkilaisen miestevaateliike Freemans Sporting Clubin uuden malliston kivikasvoksi. Freemans Sporting Clubin tunnettu motto on ”made local, buy local”. Kaikki vaatteet merkin New Yorkin liikkeessä on valmistettu 10 mailin säteellä myyntipaikasta.
Mahtava liike! Suomen ja YMT:lle suorin linkki Freemans Sporting Clubiin on valokuvaaja Tuukka Koski. Lahjakas herra Koski on kuvannut Freemansille vaikuttavaa materiaalia.
Freemans Sporting Club on ollut newyorkilaisen miesten tyylin uskottavin taso lähes 10 vuotta. Freemans on käsite, joka vaikutteet ulottuvat New Yorkissa muotiin, retailiin, ravintolamaailmaan ja laajasti koko manhattanilaisen urbaanin kulttuurin kenttään.
David Coggins luonnollisesti on klubin yhteistyökumppani jo pitkältä ajalta. Itse asiassa, jos Freemans olisi ihminen, hän oli David Coggins.
Jos olet ostoaikeissa ja aikuisempi katu-uskottavuus kiinnostaa, enää ei tarvitse matkustaa Lower East Sidelle. Freemans Sporting Clubin rennompi ja yllättävän värikäs mallisto tälle keväälle on myynnissä MR PORTERissa ja kuvattuna alla David Cogginsin päällä. Do it.
Teksti: Jani
Kuvat: Freemans Sporting Club
Yhden miehen tyyli 
