Category: Americana
Smoking my brain hazy: Sturgill Simpson Helsinkiin
Juhlaviikkojen Huvila-teltan ohjelma julkistettiin viime viikolla. Jos YMT poimii ohjelmasta yhden esiintyjän, se on Sturgill Simpson. Pidän kiinnitystä täysosumana.
Sturgill Simpson on laulaja, jota pidetään ”kantrin pelastajana”. Siitä en tiedä, Simpsonin musiikki on sitä itseään. Unfuckwithable.
”There’s a gateway in our mind that leads somewhere out there beyond this plane
Where reptile aliens made of light cut you open and pull out all your pain
Tell me how you make illegal something that we all make in our brain
Some say you might go crazy but then again it might make you go sane.”
Sturgill Simpson: Turtles All The Way Down
Lauluissa vilahtelevat erilaiset päihteet, synnit ja takakuistin pohdinnat edellä mainittujen risteyskohdissa. Kuuntelin uusinta levyä tänään pyöräillessä, mutta Simpson on kyllä hienoa oluenjuontimusiikkia.
Näköjään kovin country tulee Kentuckystä. Ja elokuussa Helsingin Huvila-telttaan.
Arvostan myös Simpsonin tyylivalintoja.
Yllä olevassa NPR:n Tiny Desk -konsertissa Simpson sanoo olevansa menossa muutaman päivän kuluttua David Lettermanin show’hun esiintymään. Hän sanoo joutuvansa hankkimaan puvun, koska omistaa vain kaksi samanlaista paitaa. Mitä Simpsonilla on yllään? Sama paita, samat farkut, mutta eri Converset. Tai ehkä paitakin on se toinen.
”
Lately things have been a little complicated
Quality of life has got me down
Sex is cheap and talk is overrated
And the boys and me still working on the sound”
Sturgill Simpson: Life of Sin
”We’ll do one for the ladies. I’m just bullshittin’ – they’re all for the ladies.”
Teksti: Jani
Paita: Sandro via MR PORTER.
Kitara: Google -> Acoustic Dark Wood Guitar.
Kolmen dollarin vinkki
Joskus tyylivinkit ovat yleispäteviä, kuten noin 24 ohjetta YMT:n joulun tyylikalenterissa. Toiset vinkit ovat täysin satunnaisia.
Tämä kuuluu jälkimmäisiin: jos satut matkustamaan amerikkalaiseen yliopistokaupunkiin, käy käytettyjen vaatteiden liikkeissä.Pengo, hyvä mies, pengo. Terveisiä Berkeleystä.
Uskon, että amerikkalaiset professorit luopuvat liian hyväkuntoisista vaatteista. Olen aina tehnyt Berkeleyssä mahtavia löytöjä vintageliikkeissä. Ja joskus henkarissa roikkuu sininen button down -oxfordpaita, paita toiselta aikakaudelta lähes. Edes L.L. Beanin kauluspaidat eivät ole ikuisia, mutta lähellä sitä.
Paras kolmen dollarin ostos ikinä.
Teksti ja kuva: Jani
Mitä olisin halunnut ajaa tänään
Kantrin kulutukseni on muutenkin nousussa, ja sitten vielä tämä.
Kalifornian ilmasto on tunnetusti hellä vanhoille autoille ja Hollywood-tähdille.
Törmäsin tänään poikkeuksellisen kauniiseen Ford F-250 -vanhukseen. Tai onneksi en törmännyt. Geneerinen vuokramaasturi olisi tehnyt pahaa jälkeä kohtaamisessa klassikon kanssa. 10 pistettä ja paikka unelmissani.
Teksti ja kuvat: Jani
Coach Classy
Super Bowl -viikonlopun kunniaksi kelpaa hehkuttaa klassista amerikkalaista urheilutyyliä! Onneksi hehkutan sitä aina.
MR PORTERin jutussa kerrataan urheilun kansainvälisiä tyyli-ikoneja. Dallas Cowboysin valmentaja Mr. Tom Landry tunnetaan miehenä, jonka puvut istuivat ja joka osasi käyttää miehekästä hattua sivurajalla. Ja ai niin, hän valmensi Cowboysia 28 vuotta.
Alla olevassa kuvassa Landryllä on päällään klubitakki, joka hieman kapemmilla takinkäänteillä voisi hyvin olla vaikkapa Gant Ruggerin mallistosta ensi kesän mallistosta. Ajaton kuin Cowboysin peliasu.
Sunnuntain Super Bowlissa nähdään vähän erilaista koutsityyliä. Nykyisistä NFL-valmentajista ei tyyli-ikoneja löydy. Esimerkiksi sunnuntaina voittoa juhliva New England Patriotsin ikiviekas Bill Belichick tunnetaan lähinnä lyhythihaisista collegehuppareista, joiden hihat hän toki itse saksii. Belichick on täydellinen esimerkki siitä, että urheilun tyylistä voidaan kyllä kirjoittaa, mutta voittamisen kanssa tyylillä ei välttämättä ole mitään tekemistä.
Teksti: Jani
Kuva: MR PORTER
Tammikuun klassikot 1: kaapelineule
Hyvää uutta vuotta! Innostuin itse joulun tyylikalenterista niin paljon, että YMT jatkaa vauhdilla tammikuussa klassikoiden parissa.
Worst case scenario. Sweater weather without a sweater. Tammikuussa ei saa palella.
Täydellinen kaapelineule on miehen parhaiden ystävien top viitosessa. Vähintään.
Neule tai villapiata on miehelle mahdollisuus käyttää rohkeasti väriä, mutta on hyvä muistaa, että klassikot ovat yksinkertaisia. Vaalea kaapelineule toimii aina. Se sopii farkkujen kanssa. Villa lämmittää. Kaapelineule ei pelota ketään. Todennäköisesti se kerää silittelyä ja halauksia.
Saaristohenkinen villapaita on vaatteeksi muuttunut versio ruotsin käsitteestä lagom – juuri sopivasti.
Kuvan mies on Gant Ruggerin ruotsalainen pääsuunnittelija Christopher Bastin, johon törmäsin viime vuonna sattumalta Los Angelesissa. Bastin oli vaaleassa kaapelineuleessa, totta kai.
Bastinin suunnittelemassa Gant Ruggerin tämän talven mallistossa on täsmälleen samanlainen villapaita. Se on tammikuun YMT:n ensimmäinen klassikkosuosittelu.
Uutena lähes samaa villapaitaa myy – juuri nyt alehintaan – ainakin MR PORTER.
Klassikkosuositteluissa on aina ekologinen ulottuvuus. Klassikoita nimittäin löytää usein käytettynä. Klassikoihin kannattaa sijoittaa, sillä ne kestävät aikaa.
Bastinilla on luultavasti yllään vintageversio kaapelineuleesta. Kuvan villapaidan kaltaisen neuleen voi hyvinkin löytää käytettyjen vaatteiden liikkeestä. Ja vielä todennäköisemmin mökiltään isoisän vaatekaapista.
Keep it cool, pysy lämpimänä!
Teksti ja kuva: Jani
Villapaita: MR PORTER
Amerikan psykologi
“All it comes down to is this: I feel like shit but look great.” –Patrick Bateman
Listasin viime viikolla joulun tyylikalenterissa tyylistä kertovia kirjoja. Mainintana mukana oli myös Brett Easton Ellisin Amerikan Psyko.
Sattumalta kuuntelin viikonloppuna kirjailijan haastattelun Marc Maronin podcastissä. Ellis kävi läpi lyhyesti myös 1991 ilmestyneen Amerikan Psykon taustoja. Kirjan ilmestymisen aikaan hän oli oli 27-vuotias bestseller-kirjailija, joka asui jetsetin keskuudessa New Yorkissa. Kaupunki ihannoi juppeja, Wall Streetiä – ja rahaa.
Ellis pelipaikoilla Brat Pack -kollega ja kirjailija Jay McInerneyn kanssa 1990-luvun alussa.
Ellis kertoo halunneensa kirjoittaa kasvottomasta jupista, jolla on kaikkea, mutta jonka elämä on tyhjää. ”Mies olisi vain heijastuma kaikesta siitä, mihin hän suhtautuu pakkomielteisesti”, Ellis sanoo alkuperäisestä ideastaan.
Taustatutkimuksena Ellis vietti aikaa itseään vanhempien Wall Street -tyyppien kanssa. Loputtomat illat ravintoloissa ja yökerhoissa olivat jatkuvaa nokittelua siitä, kenellä on hienoin solariumlaite, upein huvila Hamptonsilla tai hienoin kampaus. Ja kuka käyttää eniten huumeita.
”Halusin kirjoittaa vakavahenkisen amerikkalaisen romaanin onnettomasta miehestä Wall Streetillä. Mutta onneksi sitä ei tapahtunut. Sillä eräänä iltana jälleen yhdessä kalliissa ravintolassa tajusin: tämä on romaani sarjamurhaajasta!”
1990-luvun alussa Amerikan Psykon väkivaltainen ja synkkä satiiri juppikulttuurista ymmärrettiin hiukan väärin. Ellis kiitteleekin vuonna 2000 valmistunutta, Mary Harronin ohjaamaa filmatisointia siitä, että elokuva auttoi laajempaa yleisöä näkemään teoksen mustan huumorin.
Toki Amerikan Psykon luomisen taustalla oli muutakin kuin tuskastumista illanistujaisiin superjuppien kanssa.
”Kyse ei ollut pelkästään New Yorkista, vaan oikeastaan siitä, mitä minulta odotettiin miehenä. Amerikan Psykossa manasin itsestäni sen vihan ja toivottomuuden, jota tunsin siinä ajassa”, Ellis kertoi Maronille.
”Kun kirja oli valmis, minä olin valmis siirtymään eteenpäin. Siitä kirjoittamisessa on minulle kyse. Elämässäni on jotain kivuliasta tai ongelmallista elämässäni, ja kirjoitan kirjan tutkiakseni sitä.”
Edellinen kommentti on tietysti yleismaailmallinen. Oikeastaan hyvä ohjenuora kaikille kirjailijoille. Tiedän, mistä kirjoitan seuraavaksi.
Mutta tyylin kannalta kirjaa voi edelleen lukea hakuteoksena. Siksi Amerikan Psykoa voi mielestäni mainiosti kutsua tyylikirjaksi. Ellis vuoraa mustan satiirinsa täydellisellä juppityylin kuvauksella. Merkkien, ravintoloiden ja popkulttuurireferenssien vuodatus on lähes uuvuttavaa. Lähes.
Teksti: Jani
Kuva: Google Life Archives
P.S. Saitko joululahjaksi Vapaa tyyli -kirjan? Tervetuloa blogin lukijaksi! Tulet huomaamaan, että YMT on miehen tyyliblogi, jossa kirjoitetaan ja kuvataan paljon muutakin.
Luukku 10: miehen t-paita
T-paita ei esittelyjä kaipaa, mutta kyllä siitä yhden blogipostauksen kirjoittaa. Pesua t-paita muuten kaipaa, säännöllisesti. Ja lempipaitakin pitää heittää pois, kun haisee ja siinä on reikiä. Paitsi ehkä Morrissey-paita.
Onhan t-paita todellinen selviytyjä. Se on selvinnyt läpi sotien, hippivuosien, seksuaalisen vallankumouksen, tuhannet rockfestarit ja startupbuumit. Se sopii kaikille. Se kestää 40 asteen pesun ja tyylipoliisien syytökset.
Amerikkalaisen Esquire-lehden mukaan miehellä, joka ilmaisee mielipiteensä t-paidan rinnuksessa ei ole älykkyyttä muodostaa mielipiteitä itse – saati tarpeeksi hyviä tapoja pitää mielipiteensä omana tietonaan. Huumoriprinttejäkään Esquire ei suosittele. No, minulla on ainakin yksi ”Stereotypes Are a Real Time-Saver” -tekstillä varustettu paita, joka on Esquiren kanssa eri mieltä. T-paitatekstit yhteiskunnallisen vaikuttamisen viestittäjinä ovat olleet esillä tälläkin viikolla esimerkiksi koripallon NBA:ssa.
T-paita leikkaa läpi eri kulttuurien, sukupuolten ja sukupolvien suosituimpana paitana.
Suomalaiset lapset sotkevat t-paitansa mustikkakeitolla, ja amerikkalainen bisnesmies hikoilee omaansa kauluspaitansa alla. T-paita kelpaa yhtä lailla miljonäärille Kiinassa kuin sambakoululaiselle Brasiliassa. Ramones soitti mustissa t-paidoissa räkäisillä klubeilla, ja italialainen designer Giorgio Armani on tehnyt kireästä mustasta t-paidasta tavaramerkkinsä (se kaventaa).
O-aukko, v-aukko vai suorastaan raflaavasti nimetty wifebeater? Malleja on kymmeniä, mutta t-paidan käsite venyy. Aina toimiva klassikko on valkoinen o-aukkoinen paita, vaikkapa American Apparellin valikoimista.
Ei liene yllätys, että t-paita on amerikkalainen keksintö. Se lanseerattiin 1910-luvulla USA:n armeijan sukellusveneissä, kun kuumassa ja ahtaassa palveleville miehille piti saada jotain muuta kuin villaa ylle.
1940-luvulla t-paita oli ainoastaan aluspaita ja työväenluokan rätti. Vuonna 1951 kaikki muuttui, kun valokeilaan astui Marlon Brando. Elokuvassa Viettelysten vaunu Brandosta tuli käytönnässä ensimm.inen valkokankaalla t-paidassa esiintynyt tähti: paita oli varastaa huomion voimiensa tunnossa olleelta seksisymbolilta.
Miesten pukeutumisessa tyylin korkeimpana tasona pidetään pukua. Mutta puku ei tee miestä, asenne tekee. Brandolla on alla olevassa kuvassa (vuodelta 1949) oikeastaan vain asennetta – ja valkoinen t-paita.
Teksti: Jani
Kuvitus: Rami Niemi
Brando (kuvaaja Ed Clark): Google Life Archives
Teksti on muokattu Vapaa tyyli -kirjasta. Miehen tyyliopas Vapaa tyyli on kuin valkoinen hyvin istuva t-paita: miellyttävän pehmeä askel miehelle, isälle ja pojalle paremman pukeutumisen maailmaan.
Luukku 8: khakit vai chinot?
Chinot ovat smart casual -pukukoodin alaosa. Anglismeilla kiteytettynä chinot ovat asun casual osa, mutta valintana aina smart. Chinoja pidetään smart casualin univormuna – chinot, kauluspaita ja irtotakki. t-Tai paidan ja Converse-tossujen kanssa.
Kyseessä ovat siis khakihousut. Siis khakit eli chinot. Vai chinosit? Käsitteet aiheuttavat jonkin verran sekaannusta, vaikka asia on yksinkertainen. Tärkeintä on muistaa, että chinohousut on tehty paksusta (talvi) tai ohuesta (kevät) puuvillasta. Khaki on keskiruskea väri.
Amerikkalaisen Esquire-lehden ohjeistusta mukaillen edellä mainitun eron tuntija voi käyttää kumpaa tahansa termiä. Käsitteillä ei ole väliä, kunhan sinulla on jotkut housut jalassa.
Miksi kakisen aiheesta? Khakit ovat miehen maailman monikäyttöisimmät housut virallisuusasteikolla farkkujen ja villakangashousujen välissä. Chinot kelpasivat amerikkalaisille sotilaille, ne kelpaavat amerikkalaisten Ivy League -yliopistojen klubitakkiheeboille. Kyllä, ne kelpaavat myös meille.
Parhaimmillaan chinot ovat käytännölliset, kestävät ja mukavat. Ne kuluvat arvokkaasti ja muuttuvat jokaisella pesukerralla mukavimmiksi. Chinot voivat olla löysät (USA) tai kapeammat (Italia), sillä määrittävä piirre on puuvillakangas.
Housutyyppi rantautui toisen maailmansodan jälkeen jenkkiarmeijasta vapautuneiden sotilaiden mukana siviiliin. Samalla kuin miesten pukeutuminen muutenkin rentoutui, khakit levisivät Yhdysvaltoihin ja koko maailmaan. Chinot sopivatkin monelle erilaiselle miestyypille: khakihousuikoneja ovat nuori (ja vielä tyylikäs) jazzmuusikko Miles Davis, Amerikan halki matkannut beat-kirjailija Jack Kerouac, Steve McQueen elokuvassa Suuri pakoretki ja Hollywoodin uudemman eliitin edustaja George Clooney. Ernest Hemingway piti chinoja. Luultavasti ilman paitaa.
Kuten nimilistasta huomaa, chinot ovat amerikkalaiset housut.
Sanfranciscolaisen Dockersin K-1-malli on maailman myydyin khakihousu, mutta italialaiset valmistajat kuten Pantaloni Torino tekevät oletettavasti maailman parhaat yksilöt. Todellinen maailmanvaate siis.
Kunnianhimoisen miehen vaatekaapissa on tilaa useammille chinoseille. Ostojärjestys on yleensä seuraava: khaki, tummansininen ja vasta sitten nykyisin suositut irrotteluvärit oranssista violettiin. Punaiset voi halutessaan jättää kokonaan Björn Walhroosille.
Teksti: Jani
Kuva: Rami Niemi
Teksti on muokattu Vapaa tyyli -kirjasta. Miehen tyyliopas Vapaa tyyli on smart casual joululahja miehelle, isälle ja pojalle. Paino sanalla smart. Ja casual.
Luukku 3: sijoita kenkiin
Englannin Charles saattaa olla ”vain prinssi”, mutta kenkien käyttäjänä hän on kuningas. Prinssi Charles korjauttaa, paikkauttaa ja uudelleenrakennuttaa suosikkikenkiään vuodesta toiseen. Charlesilla on ainakin yhdet Lobbin of St. Jamesin mustat oxfordmalliset pukukengät, jotka ovat olleet hänen käytössään yli 40 vuotta. Charlesin kengät ovat ihan palasina, mutta palaset on aina ommeltu takaisin yhteen.
Vanhan viisauden mukaan ihmisen kannattaa sijoittaa sänkyyn ja kenkiin, sillä hän tulee viettämään suuren osan elämästään jommassa kummassa. Prinssi Charles on ottanut viisauden vakavasti.
Olkoon tämä prinssi Charlesin opetus: kun ostaa laadukkaat kengät, niiden kanssa saa elää vuosikymmeniä. Mikä parasta, Charlesilla on pakko olla loistava suutari. Luottosuutari on yksi miehen parhaista ystävistä.
Tämä ei tarkoita, että jokaisen pitäisi sijoittaa 3500 euroa mittatilauksena tehtyihin Lobbeihin. (Se tekee noin 78 vuodessa.) Mutta jokainen mies ansaitsee elämäänsä edes yhdet loistavat kengät. Ne voivat olla pukukengät englantilaiselta valmistajalta tai vaikkapa työkengät Red Wingiltä. Olen käyttänyt Red Wingejäni kahdeksan vuotta ja ne näyttävät koko ajan paremmalta.
Oman kenkäkaappini potentiaalisesti pitkäikäisin pari lienee amerikkalaisen L.L. Beanin saappaat. Ne eivät ole loistokkaat, eikä prinssi Charlesilla tiettävästi ole sellaisia. Alle 100 dollarin L.L. Bean ovat duunariosastoa, puhdasta amerikkalaista perinnettä ja käytännöllisyyttä. Mutta Bean Bootseille pahinkin suomalainen loskasää on normaali päivä konttorilla.
Kengistämme näkee, miten syvällä olemme kertakäyttökulttuurissa. Sanon usein, että laatu on äijän eko. Kengissä tuo ajatus tuntuu erityisen selvänä. Kenkämalleja on lukuisia, mutta lopulta yhdetkin riittävät. Pohjat vaihtuvat, mutta sinulla on tarina, joka jatkuu.
Suosittelen aina ostamaan kenkiä, joita voi korjata uudestaan ja uudestaan. Se tarkoittaa panostamista laatuun. Kun puhutaan pukeutumisen kulttuurista, yksi tärkeimpiä käytännön asioita on tietää, minne lähettää vaatteensa tai kenkänsä korjattavaksi.
Bean Bootsit lähetetään Yhdysvaltoihin Mainen osavaltioon, jossa on valmistettukin.
Teksti: Jani
Kuvitus: Rami Niemi
Charles-kuva: Dailymail.co.uk
Kuva ja teksti lainattu kirjoittamastani Vapaa tyyli -kirjasta. Tiedäthän, että miehen tyyliopas Vapaa tyyli on kestävä joululahja isälle, pojalle ja isältä pojalle.
Otis on kone
Otis Redding oli yksi ensimmäisistä artisteista, joista todella sydämestäni diggasin. Kuuntelin sen c-kasetin ihan puhki. Kuulin Otis Reddingiä ensimmäisen kerran joltain soul-kokoelmalta, jonka olin lainannut Lappeenrannan kirjastosta. Sen jälkeen metsästin kokonaisen kasetin. Hämärä muistikuva on, että korvalappustereoissa oli oranssit kuulokkeensuojat ja minua ärsytti, kun ääntä ei saanut kovemmalle. Myöhemmin monikin Reddingin biisi päätyi soittolistoille, joilla tehtiin vaikutus tyttöön. Ostin lisää levyjä, tutustuin Staxin historiaan.
Minua huvittaa, että edelleen ajattelen Reddingiä aina, kun ajan hissillä. Oli hissin merkki Otis tai Kone, mieleen tulee aina Otis Redding. Olen tietysti käynyt Sausalitossa katselemassa San Franciscon lahtinäkymää, joka innoitti Reddingin ja Steve Cropperin kirjoittamaa (Sittin’ On) The Dock Of The Bay -klassikon.
Junnuna suosikkibiisini ei ollut kovin omaperäinen. Se oli se, jonka kaikki tuntevat ja josta kaikki pitävät. Ehkä kyseisen kappaleen crescendo viehätti. Muistan, että poikasesta se oli erityisen hauskaa se, että Redding karjuu YOU’VE GOT TO – NA NA NA – TRY A LITTLE TENDERNESS! Sitähän me kaikki yritämme. Välillä karjuen.
Redding kuoli 10. joulukuuta 1967 lento-onnettomuudessa vain 26-vuotiaana. Samassa onnettomuudessa kuoli myös hänen bändinsä. Vain trumpetinsoittaja Ben Cauley selvisi onnettomuudesta hengissä.
Törmäsin tänään tähän alla olevaan videoon. Liveversio Try a Little Tendernessistä on nauhoitettu 9. joulukuuta 1967 eli päivää ennen onnettomuutta. Olkoon tämä opetus meille kaikille. Vedä aina täysillä.
Yhden miehen tyyli 
